Matkan alussa keskustelimme kevyesti, eli hän kertoi minulle pieniä salaisia yksityiskohtia ihmisistä, jotka me molemmat tunsimme.
Pian keskustelu siirtyi asuinpaikkakuntaani Turkuun. Hän tiesi Turun tuomiokirkon, mutta ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla käänsin kirkon nimen venäjäksi. Yritin etsiä virallista käännöstä, mutta Internet hidasteli. Hän myönsi, että saatoin ehkä olla oikeassa.
Hän puhui paljon, ja koska halusin osoittaa, että ymmärrän, nyökyttelin välillä päätäni. Ehkä välillä pidin päätäni kumarassa, sillä halusin nähdä hänet, joka on ehkä 20 senttimetriä minua lyhyempi. Noin ei koskaan saa tehdä, hän sanoi. Häkellyin. Häkellyin siitäkin, että tajusin vasta toisella kiellolla, mitä hän tarkoitti. Keskityin kovasti, etten antaisi loppumatkan aikana niskani nitkahdella.
Näytin hänelle puhelimeni taustakuvaa, joka sattuu olemaan kuva poikaystävästäni. Hän katsoi tarkkaan. Ruutu himmeni, aktivoin ruudun uudelleen, ja taas uudelleen. Sinun pitää valmistaa miehellesi terveellistä ruokaa sitten, kun olette naimisissa, hän sanoi.
Kun juna saapui rautatieasemalle, sujautin puhelimen takkini taskuun. Tuollaisia ei koskaan saa olla, hän sanoi. Miksi? kysyin. Ei vaan saa olla, hän sanoi, ja vaihdoin kuuliaisesti puhelimeni takintaskusta reppuuni. Kieltämättä vetoketjuttomat taskut ovat taskuvarasystävällisiä, mutta toistaiseksi kukaan ei ole napannut puhelintani.
Kun astuimme junasta, hän hypisteli takkini materiaalia. Tarjosin hänelle apua, koska vaunusta laiturille oli kunnon pudotus. Hän ei tarvinnut.
Asemarakennuksen vieressä hän käski minun pysähtyä ja avata reppuni. Hän tiputteli reppuuni kasan omenoita, ja sanoi, että minun pitää syödä ne kaikki itse. Lupasin.
Metron liukuportaissa hän kysyi, huolehtiiko poikaystäväni minusta hyvin. Vakuutin, että huolehtii, mutta ei kuitenkaan liikaa. Että minulle on tärkeää, että saan olla vapaa ja tehdä asioita myös itse. Hän nauroi hilpeästi.
Laiturilla hän esitti niin henkilökohtaisen kysymyksen, että en sitä tähän kirjoita. Hänelle sen sijaan vastasin rehellisesti. Keskustelimme, kunnes tunnelista alkoi tuulla. Minusta tuntui ihanalta. Hän tiesi, mikä minua mietitytti. Hän ymmärsi ja rohkaisi.
Metrossa hän puhui korvaani, sillä eihän siellä muuten mitään kuule. Minun täytyi vaihtaa jo seuraavalla asemalla. Hyvästelimme. Kaikkea hyvää!
Ovella käännyin hymyilemään hänelle, ja hän vilkutti minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti