Astukoot lätäköihin

Syyskuun alussa, kun pakkasin rinkkaan ja matkalaukkuun ja vielä yhteen laukkuun ja reppuun kaiken sen, mitä kuvittelin neljän kuukauden aikana tarvitsevani, muistin, että tulee syksy ja sen sateet. Siksi otin mukaan kumisaappaat, vaikka ne painoivat ja veivät tilaa siinä yhdessä laukussa.

Aluksi minua harmitti, kun oli vain kauniita päiviä. Ensimmäisen kuukauden aikana käytin saappaitani vain kerran, ja silloinkin sen vuoksi, että olin aamulla harmaalla tuulella ja toivoin sadetta. Mutta nyt on alkanut sataa. Rehellistä kaatosadetta, kylmää tihkua, räntäpyryä. Joskus sade on ennakoitavissa, joskus sade yllättää juuri silloin, kun on iloisella mielellä lähdössä suurelle ulkokirpputorille. Joskus sade jatkuu koko päivän, ja kun on koko päivän kuunnellut ropinaa avonaisesta ikkunasta (lämmitys toimii erinomaisen hyvin), tekee mieli kumpparikävelylle.

Tänään tajusin, etten ole koskaan kävellyt kotikatuani Kazanskajaa päästä päähän. Sen tiedän, että kadun toinen pää on Nevskillä, mutta suurin osa kadusta on ollut minulle tuntematonta vyöhykettä. Usein Gorohovajan risteyksessä käännyn vasemmalle, koska siellä on kanaali Gribajedeva, tai oikealle, koska siellä on joki Moika. Nyt jatkoin suoraan eteenpäin. Oli pimeää ja kivisiä asuinkerrostaloja ja nuoria tupakalla jonkin baarin edustalla. Näin myös pari kivaa kahvilaa, jonne voisin mennä käymään joskus, kun minulla on rahaa takin taskussa.

En ole vieläkään kävellyt Kazanskajaa kokonaisuudessaan, sillä vaikka loppu jo häämötti, eteen tuli niin hauskan näköinen pieni poikkikatu, että käännyin vasemmalle. Se oli niin pieni, että päättyi pian, ja taas minun oli käännyttävä. Huomasin olevani keskellä suurehkoa tietyömaata. Ei väliä sillä, että on sunnuntai-ilta ja venäläisten syysloma ja lähestyy se juhlapäivä, joka on niin uusi, ettei kukaan oikein tiedä, miksi sitä juhlitaan. Kaivureita oli kolme, tietä auki laajasti ja keskellä hiekkaa ja mursketta seisoskeli joukko työmiehiä. Satoi, kaivureissa olivat valot päällä, ja miehet nojailivat lapioihin.

Perjantaina keskustelimme koulussa Venäjän taloustilanteesta. Puheeksi tuli myös venäläinen työkulttuuri. Ihmettelimme, miksi venäläisillä työntekijöillä on aina tauko. Lähes aina kun kävelen asuntolan käytävää huoneeseeni, siivooja istuu käytävällä ja puhuu puhelimeen. Viisumitoimistomme on päivällä kaksi tuntia kiinni, koska työntekijöillä on lounas. Kun jossakin talossa on remontti, sen tietää siitä, että ovensuussa parveilee miehiä tupakalla.

Opettajamme sanoi, että hän on aina töissä silloin kun näemme hänet. Mutta jos hän olisi toimistotyöntekijä, hänen työpäiväänsä kuuluisivat töiden lisäksi myös kahvitauot, keskustelut työkavereiden kanssa sekä sosiaalinen media. Täällä ei tarvitse esittää, että tehtäisiin sataprosenttisesti töitä. Samanaikaisesti voi olla töissä ja katsoa televisiota. Täytyy olla kivaa.

Jos yksi lapioi hiekkaa ja viisi katsoo vierestä, pitäisikö ne viisi irtisanoa? Löytyisikö heille muuta työtä? Onko seisoskelu turhaa, jos työntekijä saa siitä palkkansa?

Välillä minua turhauttaa, että Venäjällä ei ole puhelinlaskuja, vaan liittymä käydään maksamassa kuukausittain myymälässä. Välillä ihmetyttää, että vaikka minulla on bussikortti ja useimmissa busseissa vielä leimauslaitteetkin, silti minun pitää välillä leimata lippu uudestaan niin, että bussin rahastaja sen näkee. Säälin mummoa, joka seisoo Ligovski prospektilla ja pitää kädessään kaiutinta, josta särisee sekavaa mainostulvaa.  Mutta on mukava, kun pankin eteisessä on kolme iloista virkailijaa, jotka kysyvät heti, miten voivat auttaa. Ja kirjaston naulakkonaisilla on neuvoja siitä, mitä kirjastoa kannattaa seuraavaksi kokeilla.

Aina asiakaspalvelu ei hymyilytä. Joskus en jaksaisi ihmiskontakteja, joskus virkailija on vihainen. Mutta silti. Täällä ei ole automaatteja, koska täällä on ihmisiä. On viisi miljoonaa ihmistä, joista suurin osa tekee töitä, tai ainakin on töissä.