Elämän runous

Minä rakastan sinua niin kuin vierasta maata / kallioita ja siltaa / niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta

Tämä Pentti Saarikoksen runon alku on soinut taustamusiikkina minun mielessäni viime päivinä. Se on ollut metron liukuportaissa, liikennevaloissa, supermarketin kassajonossa. Se on ollut eteisessä, kun olen etsinyt avainta taskustani ja lopulta löytänyt sen. Se on ollut minun huoneessani, kun olen yrittänyt opiskella ja ja tehdä kaikkea hyödyllistä.

Saarikoksen runo on ehkä ainoa runo, jonka voi nimetä "rakkausrunoksi" ja josta todella pidän. Pidän siitä siksi, että se tuntuu niin henkilökohtaiselta. Siinä on lueteltu asioita, jotka kaikki ovat minulle tärkeitä. Pidän ristiriidasta: toista ihmistä voi rakastaa kuin yksinäisyyttä. Ristiriitaisuuden takia runo tuntuu kokonaiselta. Mutta välillä usko tulkintaani runosta on koetuksella.

Luimme kirjallisuuden tunnilla lentäviä lauseita, jotka ovat lähteneet elämään venäläisen kirjailijan Aleksandr Gribojedovin näytelmästä Горе от ума. Ah! Miksi ihmeessä matkustaa niin kauas, jos kerran rakastaa? Opettaja kysyi, olenko samaa mieltä. Sanoin, että en, koska olen nyt täällä.

Ei tämä ole kaukana, mutta tämä on vieras maa. Ja silloin, kun istun yksin metrossa matkalla Allegro-asemalta kotiin, en rakasta tätä maata. Menee monta päivää, kun vähitellen ihastun uudestaan Pietariin.

Tänään on vasta toinen päivä, ja siksi olin koulussa huonolla tuulella. Kielioppitunnilla melkein itkin, fonetiikkatunnilla osasin taas nauraa. Ehkä siksi, että niiden oppituntien välissä oli lounas, ja ehdimme ihmetellä venäläisten fanaattisuutta.

Tiedoksenne: Lermontov on suuri venäläinen runoilija. Tänä syksynä on kulunut kaksisataa vuotta siitä, kun Lermontov syntyi. Torstaina tiedekunnassamme järjestetään juhla tämän kunniaksi. Juhlassa on esitelmä, runoja, musiikkia, tanssia ja näytelmä. Minä lausun yhden säkeistön yhdestä runosta. Runoja on harjoiteltu kirjallisuuden tunneilla jo monta viikkoa. On ollut kahdet suuret yhteisharjoitukset. Eilen kielioppitunnilla opettaja saapui kiukkuisena luokkaan. Hän oli saanut tietää, että lausumme runoja. Hän oli huolissaan. Saimme lausua myös hänelle, ja se oli painajainen. Väärät painotukset, väärä aksentti, väärä rytmi. Sain kuulla, että tein kaikki suomalaiselle tyypilliset virheet. Mutta olkoon, kunhan edes luen hitaasti. Niin minä aion tehdä. Ja onneksi esitykseemme kuuluvat maskit, jotka aivan itse askartelimme maanantaina, joten kukaan ei edes tunnista minua.