Ilmaista!

Opiskeluryhmässämme on väliä, mistä maasta on kotoisin. Ensin opettajat kysyvät nimeä, sitten kotimaata. Jollakin opettajalla oli hauskaa, kun hän arvuutteli kotimaatani ryhmämme uusilla opiskelijoilla. Kolumbialainen arvasi heti, että olen Suomesta. Bosnialainen tyttö katsoi pitkään ja kysyi sitten, ovatko hiukseni luonnolliset. Minä olen pitkä, blondi, käytän kumisaappaita enkä oikein vieläkään osaa lausua niitä kaikkia ässiä, koska niitä ei suomen kielessä ole, kuten kaikki opettajat muistavat. Olen suomalainen.

Kun olemme oppitunneilla keskustelleet kotimaidemme keskustelukulttuureista, olen vakuuttanut, ettei Suomessa ole tavallista puhua rahasta. En tiedä, onko se totta, vai ei. Minulle on täällä tullut sellainen olo, etten jaksa edustaa yksin kotimaatani. En minä tiedä, millainen on tavallinen suomalainen. Vaikka meitä on vain saman verran kuin Pietarin asukkaita, emme ole kaikki samanlaisia.

Koska en ole vain suomalainen vaan minä, aion puhua rahasta. Tai pikemminkin jakaa teille iloni siitä, että saan asua ilmaiseksi Pietarin historiallisessa keskustassa. Kyllä, tämä on asuntola, mutta mitä pidemmällä syksy on, sitä paremmin viihdyn huoneessani. Ja vaikka syksy on jo pitkällä, Nevski Prospektille on edelleen vain kolmen minuutin kävelymatka. Bussipysäkki on lähellä, metro on lähellä. Mikään ei ole liian kaukana.

Ilmaiseksi olen saanut myös huonekaverin, jonka kanssa voin joskus juoda teetä ja keskustella venäjäksi. Joskus hän saattaa koputtaa ovea puoli kahdelta yöllä. Silloin minun täytyy nousta avaamaan, jotta kämppikseni voisi vaihtaa farkkunsa mekkoon ja pääsisi näin klubille ja tanssimaan. Mutta lähes aina olen täällä aivan omassa rauhassani, eikä minun ole tarvinnut maksaa siitä mitään ekstraa.

Vaikka en ole lahjonut siivoojiakaan, he jostain syystä ovat aina vain myötämielisempiä minua kohtaan. Jo kaksi kertaa huoneeni lattia on mopattu, ja kun tänään tulin koulusta, sängyssä olivat puhtaat lakanat. Minun ei tarvitse tällä viikolla juosta itse pyykkitoimistoon hakemaan uusia lakanoita ja pyyhkeitä! Myös respan henkilökunta on alkanut yllättävän ystävälliseksi. He hymyilevät, ja useimmiten saan avaimeni ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan tai ojentaa kulkukorttiani, sillä he muistavat minut. Minulla on karkeasti yleistävä teoria, jonka mukaan venäläiset eivät pidä siitä, että heitä pelätään. He saattavat räyhätä ja olla jäätäviä, mutta jos sinä olet tyyni ja hymyilevä tai vähintäänkin tyyni ja asiallinen, he saattavat rauhoittua. Ehkä yksin on tylsä riidellä.

Jos olisin maksanut 20 000 ruplaa jostain pienestä vuokrahuoneesta punaisen metrolinjan päästä, kukaan ei tulisi aamulla koputtamaan ovelleni eikä kysyisi, lähdenkö samaa matkaa kouluun. Kukaan ei tulisi illalla multivarkka kassiin piilotettuna huoneeseeni kylään ja keittämään papukeittoa. Ei voisi sanoa käytävillä vastaantulijoille moi kaikilla tietämillään kielillä (vaikka ruotsalaisia en kyllä täällä ole nähnyt, mutta joskus vahingossa hei voi olla hej).