Ikävä

Äsken vihasin venäläisiä kirjastoja. Mutta kotimatka ja piparminttutee rauhoittivat, ja nyt kirjoitan vain, etten pidä Herzen-yliopiston kirjastosta enkä myöskään Venäjän Kansalliskirjastosta.

Sain hankittua yliopiston kirjastoon kortin pari viikkoa sitten, ja kun kävelin ulos kirjastosta, minulla oli tunne, etten palaa sinne koskaan takaisin. Taskussani oli paperinen vihko, jossa oli kuvani, ja johon minun olisi luultavasti pitänyt pyytää kuittauksia joiltakin virkailijoilta, mutta olin vain tyynesti kävellyt vahtimestarien ohi.

Kansalliseen kirjastoon yritin hankkia kortin jo viikko sitten, mutta se ei onnistunut ilman passia. Nyt viisumini pidennys on kuitenkin valmis, ja olen vapaa kulkemaan minne haluan. Päätin sitten lähteä lauantain kunniaksi kirjastoon. Minulla on todellinen syy, sillä minun todella pitäisi opiskella. Minun pitäisi kirjoittaa. Minä tarvitsisin lähdeteoksia. Tarvitsisin kirjastoa.

Ensin jätin talvitakkini gaarderoobiin. Sitten istuin alas ja täytin lomakkeen. Sitten menin pieneen huoneeseen kuulusteltavaksi. Passini oli kelvollinen, ja läpäisin haastattelun. Minut kuvattiin. Sain kortin. Lähdin reippaasti kohti kulkuportteja. Piippasi. Sain komennuksen viedä reppuni gaarderoobiin. Miten voisin työskennellä, jos en saisi ottaa mitään mukaani? No, ajattelin, että käyn sitten vain katselemassa. Vein reppuni, pääsin portista sisään ja sain jonkin lomakkeen, johon kirjoitin nimeni ja kirjastokorttini numeron. Se piti ottaa mukaan kirjastoon.

Lähdin tutkimusretkelle. Vessassa ei saanut tupakoida, buffetista sai Danonen jukurtteja ja toisen kerroksen aulaan oli pystytetty italialaisten valokuvien näyttely. Kurkistin lukusaliin. Se oli kaunis ja pelottava. Peräännyin alakertaan. Lehtilukusali vaikutti turvallisemmalta. Ajattelin, että voisin mennä hetkeksi lueskelemaan, etteivät vahtimestarit ihmettelisi, miksi olin kirjastossa vain hetken. Astuin sisään. Olin katsellut ehkä kymmenen sekuntia, kun virkailija kysyi, mitä hain. Totesin, että haluan vain katsella, ja kysyin, saako lehtiin tutustua vapaasti. Virkailija antoi luvan. Silmäilin jotain kirjallisuusaiheista julkaisua, kun kuulin tutun komennon. Nuori nainen, tulkaa tänne! Menin. Anteeksi mitä? Virkailija kysyi, etsinkö jotain tiettyä lehteä. Kerroin, että olen vain tutustumassa kirjastoon. Se oli virkailijasta outoa. Minua alkoi kyllästyttää. Kuljin muodon vuoksi vielä pari hyllyväliä, ja poistuin sitten. Yritin jättää sen jonkin lomakkeen tiskille, mutta kuulin, että siitä puuttuu leima. Kävelin toiseen kerrokseen ja löysin näyttelysalin tiskin takaa naisen, joka leimasi paperini. Palautin paperini ja poistuin kulkuportista.

Perjantaina lingvokulturologian tunnilla opettajani kysyi minulta, mitä demokratia mielestäni on. Puoliunessa vastasin, että se on sitä, että saa itse valita presidentin ja kansanedustajat. Oikeasti demokratiaa on kirjasto keskellä kaupunkia. Kirjasto, jonne pääsee ilman passia ja turvatarkastusta. Kirjasto, jossa on paljon lehtiä ja kirjoja, joihin kaikkiin saa koskea. Joita saa kerätä syliinsä pinon ja etsiä vapaan nojatuolin ikkunan vierestä ja rojahtaa lukemaan. Kirjasto, jonka sohvilla voi nukkua päiväunia, jos ei ole sillä hetkellä muuta paikkaa, missä nukkua. Kirjasto, jossa voit tavata kavereita ja pelata pelejä. Kirjasto, jossa on tietokoneita, niin että kaikki voivat käyttää nettiä ja tulostaa junalippuja. Kirjasto, jossa kukaan ei tilastoi, missä kaikissa huoneissa käyt vierailusi aikana. Kirjasto, jossa on rauhaa työskennellä ja opiskella, mutta jossa sinua ei häädetä, jos sanot kaverille muutaman sanan.

Päätä särkee. Se on varmasti vieroitusoire, joka johtuu siitä, että en puoleentoista kuukauteen ole saanut käyttää kirjastoa, jota rakastan.