Tuntui jännältä sanoa virkailijalle hei ja kiitos. Nyt tajusin paremmin kuin syyskuun alussa: en käytä tätä kieltä virallisissa yhteyksissä taas muutamaan viikkoon. Kun sanoin kiitos, samalla hyvästelin. Takana oli ihana lomaviikko, enkä oikein tajunnut, minne olin menossa.
Kun muutin pois lapsuudenkodistani 16-vuotiaana, päätin, että voin kutsua kodikseni aina sitä paikkaa, missä nukun pääsääntöisesti yöni. Sen logiikan mukaan olin matkalla kotiin. Silti minulla oli irrallinen olo. Odotin, että pääsisin nukkumaan bussinpenkin sijasta omaan sänkyyni, mutta tuntui, että suunta on väärä.
Tietenkin kävin vielä vessassa Suomen raja-asemalla. Hämmästelin tarraa, jossa venäjäksi kehotettiin olemaan seisomatta wc-istuimen reunoilla. Pesin kädet lämpimällä vedellä. Ja käänsin hanan kylmälle ja join.
Bussi jatkoi kappaleen matkaa. Seuraava raja-asema. Haalimme kaikki tavarat bussista mukaamme ja jonotimme. Kaikki eteni sujuvasti. Tuntui luontevalta sanoa здравствуйте ja спасибо. Matkalaukkuni ei aiheuttanut reaktioita tullimiehissä. Vain japanilainen tyttö joutui levittämään tavaransa metalliselle pöydälle. Minua hellytti, kun viimeisenä pöydälle jäi litistynyt vessapaperirulla.
Muutaman tunnin kuluttua heräsin uudelleen kuljettajan ääneen. Saavuimme Pietariin. Bussi ajoi Nevan rantaa. Valoja valoja valoja. Tunnistin tuttuja paikkoja. Iisakin kirkon torni! Suomen rautatieasema! Hotelli Moskova!
Jäin bussista Baltiiskajan rautatieasemalla. Oli kylmä ja olin unohtanut toisen lapaseni Suomeen, mutta onneksi olivat takin taskut ja kello 05:35, joten minun tarvitsi odottaa metroaseman ovien avautumista vain kymmenen minuuttia. Eikä se ollut yhtään pelottavaa, sillä meitä jonottajia oli paljon.
Metro. Asuntola. Koulu. Kadut. Elämä on taas täällä, mutta ei kauan. Säästäkin voi jo huomata, että syksy on vaihtumassa talveksi. Talvella on joulu, ja jouluksi minä menen kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti