Yhtä juhlaa

Aurinko paistaa. Lähdin etsimään hyvää Internetiä ja hyvää aamupalaa. Ruplan huono kurssi on saanut minut tuntemaan itseni epätavallisen rikkaaksi. Muutamaan päivään en ole enää syönyt kotona, vain kahviloissa ja ravintoloissa.

Tiistaina sain todistukseni. 17 opintopistettä, kaikki aineet excellent, vaikka niin kyllä kaikilla muillakin. Ulkomaalaiset ovat reippaita opiskelijoita. Annoin kieliopin opettajalle suklaalevyn. Hän lupasi lähettää vastalahjaksi sähköpostilla minulle tehtäviä свой-pronominista.

Joka päivä ihmettelen sitä, että ymmärrän pienet keskustelut ympärilläni. Kuulen sivukorvalla, miten kioskinpitäjät sättivät toisiaan: seitanrullani toimitus viivästyy, koska kokki teki vahingossa seitanrullan edelliselle asiakkaalle falafelrullan sijaan. Ymmärrän puhelimeen puolisolle tiuskitut haukut: sinä olet rikkonut minut. Hymyilen hedelmäkaupan kassalle, kun hän kerää kädestäni kolikoita: kun käyt täällä, kukkarokin kevenee ja elämä on helpompaa. Menen kauppaan ilman takkia, ja vanha rouva hymähtää: joillakin on kylmä veri, joillakin kuuma veri.

Minulla on ollut paljon vieraita Suomesta täällä. Olen leiponut itsenäisyyspäivänä Runebergin torttuja ja Lucianpäivänä joulutorttuja. Vieraiden mukana tänne on kantautunut konvehteja ja joulumieltä.

Lauantaiaamuna lähden Pskoviin. Maanantaiaamuna lähden Suomeen. Minulla on sellainen olo, niin kuin lopussa ehkä kliseisesti kuuluu ollakin. Väsynyt, mutta onnellinen.

Lumihiutale

Kerroin hänelle, että minäkin olen tehnyt tuollaisia.

Rajalla

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin bussinkuljettajan kuulutuksen. Saavumme Suomen raja-asemalle. Räpyttelin silmiäni ja yritin saada piilolinssini asettumaan paikoilleen. Olisi kurjaa seistä tullivirkailijan edessä, jos ei näkisi mitään.

Tuntui jännältä sanoa virkailijalle hei ja kiitos. Nyt tajusin paremmin kuin syyskuun alussa: en käytä tätä kieltä virallisissa yhteyksissä taas muutamaan viikkoon. Kun sanoin kiitos, samalla hyvästelin. Takana oli ihana lomaviikko, enkä oikein tajunnut, minne olin menossa.

Kun muutin pois lapsuudenkodistani 16-vuotiaana, päätin, että voin kutsua kodikseni aina sitä paikkaa, missä nukun pääsääntöisesti yöni. Sen logiikan mukaan olin matkalla kotiin. Silti minulla oli irrallinen olo. Odotin, että pääsisin nukkumaan bussinpenkin sijasta omaan sänkyyni, mutta tuntui, että suunta on väärä.

Tietenkin kävin vielä vessassa Suomen raja-asemalla. Hämmästelin tarraa, jossa venäjäksi kehotettiin olemaan seisomatta wc-istuimen reunoilla. Pesin kädet lämpimällä vedellä. Ja käänsin hanan kylmälle ja join.

Bussi jatkoi kappaleen matkaa. Seuraava raja-asema. Haalimme kaikki tavarat bussista mukaamme ja jonotimme. Kaikki eteni sujuvasti. Tuntui luontevalta sanoa здравствуйте ja спасибо. Matkalaukkuni ei aiheuttanut reaktioita tullimiehissä. Vain japanilainen tyttö joutui levittämään tavaransa metalliselle pöydälle. Minua hellytti, kun viimeisenä pöydälle jäi litistynyt vessapaperirulla.

Muutaman tunnin kuluttua heräsin uudelleen kuljettajan ääneen. Saavuimme Pietariin. Bussi ajoi Nevan rantaa. Valoja valoja valoja. Tunnistin tuttuja paikkoja. Iisakin kirkon torni! Suomen rautatieasema! Hotelli Moskova!

Jäin bussista Baltiiskajan rautatieasemalla. Oli kylmä ja olin unohtanut toisen lapaseni Suomeen, mutta onneksi olivat takin taskut ja kello 05:35, joten minun tarvitsi odottaa metroaseman ovien avautumista vain kymmenen minuuttia. Eikä se ollut yhtään pelottavaa, sillä meitä jonottajia oli paljon.

Metro. Asuntola. Koulu. Kadut. Elämä on taas täällä, mutta ei kauan. Säästäkin voi jo huomata, että syksy on vaihtumassa talveksi. Talvella on joulu, ja jouluksi minä menen kotiin.

Pystypäin

Matkustin eilen lähijunalla, eikä minun tarvinnut matkustaa yksin.

Matkan alussa keskustelimme kevyesti, eli hän kertoi minulle pieniä salaisia yksityiskohtia ihmisistä, jotka me molemmat tunsimme.

Pian keskustelu siirtyi asuinpaikkakuntaani Turkuun. Hän tiesi Turun tuomiokirkon, mutta ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla käänsin kirkon nimen venäjäksi. Yritin etsiä virallista käännöstä, mutta Internet hidasteli. Hän myönsi, että saatoin ehkä olla oikeassa.

Hän puhui paljon, ja koska halusin osoittaa, että ymmärrän, nyökyttelin välillä päätäni. Ehkä välillä pidin päätäni kumarassa, sillä halusin nähdä hänet, joka on ehkä 20 senttimetriä minua lyhyempi. Noin ei koskaan saa tehdä, hän sanoi. Häkellyin. Häkellyin siitäkin, että tajusin vasta toisella kiellolla, mitä hän tarkoitti. Keskityin kovasti, etten antaisi loppumatkan aikana niskani nitkahdella.

Näytin hänelle puhelimeni taustakuvaa, joka sattuu olemaan kuva poikaystävästäni. Hän katsoi tarkkaan. Ruutu himmeni, aktivoin ruudun uudelleen, ja taas uudelleen. Sinun pitää valmistaa miehellesi terveellistä ruokaa sitten, kun olette naimisissa, hän sanoi.

Kun juna saapui rautatieasemalle, sujautin puhelimen takkini taskuun. Tuollaisia ei koskaan saa olla, hän sanoi. Miksi? kysyin. Ei vaan saa olla, hän sanoi, ja vaihdoin kuuliaisesti puhelimeni takintaskusta reppuuni. Kieltämättä vetoketjuttomat taskut ovat taskuvarasystävällisiä, mutta toistaiseksi kukaan ei ole napannut puhelintani.

Kun astuimme junasta, hän hypisteli takkini materiaalia. Tarjosin hänelle apua, koska vaunusta laiturille oli kunnon pudotus. Hän ei tarvinnut.

Asemarakennuksen vieressä hän käski minun pysähtyä ja avata reppuni. Hän tiputteli reppuuni kasan omenoita, ja sanoi, että minun pitää syödä ne kaikki itse. Lupasin.

Metron liukuportaissa hän kysyi, huolehtiiko poikaystäväni minusta hyvin. Vakuutin, että huolehtii, mutta ei kuitenkaan liikaa. Että minulle on tärkeää, että saan olla vapaa ja tehdä asioita myös itse. Hän nauroi hilpeästi.

Laiturilla hän esitti niin henkilökohtaisen kysymyksen, että en sitä tähän kirjoita. Hänelle sen sijaan vastasin rehellisesti. Keskustelimme, kunnes tunnelista alkoi tuulla. Minusta tuntui ihanalta. Hän tiesi, mikä minua mietitytti. Hän ymmärsi ja rohkaisi.

Metrossa hän puhui korvaani, sillä eihän siellä muuten mitään kuule. Minun täytyi vaihtaa jo seuraavalla asemalla. Hyvästelimme. Kaikkea hyvää!

Ovella käännyin hymyilemään hänelle, ja hän vilkutti minulle.

Astukoot lätäköihin

Syyskuun alussa, kun pakkasin rinkkaan ja matkalaukkuun ja vielä yhteen laukkuun ja reppuun kaiken sen, mitä kuvittelin neljän kuukauden aikana tarvitsevani, muistin, että tulee syksy ja sen sateet. Siksi otin mukaan kumisaappaat, vaikka ne painoivat ja veivät tilaa siinä yhdessä laukussa.

Aluksi minua harmitti, kun oli vain kauniita päiviä. Ensimmäisen kuukauden aikana käytin saappaitani vain kerran, ja silloinkin sen vuoksi, että olin aamulla harmaalla tuulella ja toivoin sadetta. Mutta nyt on alkanut sataa. Rehellistä kaatosadetta, kylmää tihkua, räntäpyryä. Joskus sade on ennakoitavissa, joskus sade yllättää juuri silloin, kun on iloisella mielellä lähdössä suurelle ulkokirpputorille. Joskus sade jatkuu koko päivän, ja kun on koko päivän kuunnellut ropinaa avonaisesta ikkunasta (lämmitys toimii erinomaisen hyvin), tekee mieli kumpparikävelylle.

Tänään tajusin, etten ole koskaan kävellyt kotikatuani Kazanskajaa päästä päähän. Sen tiedän, että kadun toinen pää on Nevskillä, mutta suurin osa kadusta on ollut minulle tuntematonta vyöhykettä. Usein Gorohovajan risteyksessä käännyn vasemmalle, koska siellä on kanaali Gribajedeva, tai oikealle, koska siellä on joki Moika. Nyt jatkoin suoraan eteenpäin. Oli pimeää ja kivisiä asuinkerrostaloja ja nuoria tupakalla jonkin baarin edustalla. Näin myös pari kivaa kahvilaa, jonne voisin mennä käymään joskus, kun minulla on rahaa takin taskussa.

En ole vieläkään kävellyt Kazanskajaa kokonaisuudessaan, sillä vaikka loppu jo häämötti, eteen tuli niin hauskan näköinen pieni poikkikatu, että käännyin vasemmalle. Se oli niin pieni, että päättyi pian, ja taas minun oli käännyttävä. Huomasin olevani keskellä suurehkoa tietyömaata. Ei väliä sillä, että on sunnuntai-ilta ja venäläisten syysloma ja lähestyy se juhlapäivä, joka on niin uusi, ettei kukaan oikein tiedä, miksi sitä juhlitaan. Kaivureita oli kolme, tietä auki laajasti ja keskellä hiekkaa ja mursketta seisoskeli joukko työmiehiä. Satoi, kaivureissa olivat valot päällä, ja miehet nojailivat lapioihin.

Perjantaina keskustelimme koulussa Venäjän taloustilanteesta. Puheeksi tuli myös venäläinen työkulttuuri. Ihmettelimme, miksi venäläisillä työntekijöillä on aina tauko. Lähes aina kun kävelen asuntolan käytävää huoneeseeni, siivooja istuu käytävällä ja puhuu puhelimeen. Viisumitoimistomme on päivällä kaksi tuntia kiinni, koska työntekijöillä on lounas. Kun jossakin talossa on remontti, sen tietää siitä, että ovensuussa parveilee miehiä tupakalla.

Opettajamme sanoi, että hän on aina töissä silloin kun näemme hänet. Mutta jos hän olisi toimistotyöntekijä, hänen työpäiväänsä kuuluisivat töiden lisäksi myös kahvitauot, keskustelut työkavereiden kanssa sekä sosiaalinen media. Täällä ei tarvitse esittää, että tehtäisiin sataprosenttisesti töitä. Samanaikaisesti voi olla töissä ja katsoa televisiota. Täytyy olla kivaa.

Jos yksi lapioi hiekkaa ja viisi katsoo vierestä, pitäisikö ne viisi irtisanoa? Löytyisikö heille muuta työtä? Onko seisoskelu turhaa, jos työntekijä saa siitä palkkansa?

Välillä minua turhauttaa, että Venäjällä ei ole puhelinlaskuja, vaan liittymä käydään maksamassa kuukausittain myymälässä. Välillä ihmetyttää, että vaikka minulla on bussikortti ja useimmissa busseissa vielä leimauslaitteetkin, silti minun pitää välillä leimata lippu uudestaan niin, että bussin rahastaja sen näkee. Säälin mummoa, joka seisoo Ligovski prospektilla ja pitää kädessään kaiutinta, josta särisee sekavaa mainostulvaa.  Mutta on mukava, kun pankin eteisessä on kolme iloista virkailijaa, jotka kysyvät heti, miten voivat auttaa. Ja kirjaston naulakkonaisilla on neuvoja siitä, mitä kirjastoa kannattaa seuraavaksi kokeilla.

Aina asiakaspalvelu ei hymyilytä. Joskus en jaksaisi ihmiskontakteja, joskus virkailija on vihainen. Mutta silti. Täällä ei ole automaatteja, koska täällä on ihmisiä. On viisi miljoonaa ihmistä, joista suurin osa tekee töitä, tai ainakin on töissä.

 

Elämän runous

Minä rakastan sinua niin kuin vierasta maata / kallioita ja siltaa / niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta

Tämä Pentti Saarikoksen runon alku on soinut taustamusiikkina minun mielessäni viime päivinä. Se on ollut metron liukuportaissa, liikennevaloissa, supermarketin kassajonossa. Se on ollut eteisessä, kun olen etsinyt avainta taskustani ja lopulta löytänyt sen. Se on ollut minun huoneessani, kun olen yrittänyt opiskella ja ja tehdä kaikkea hyödyllistä.

Saarikoksen runo on ehkä ainoa runo, jonka voi nimetä "rakkausrunoksi" ja josta todella pidän. Pidän siitä siksi, että se tuntuu niin henkilökohtaiselta. Siinä on lueteltu asioita, jotka kaikki ovat minulle tärkeitä. Pidän ristiriidasta: toista ihmistä voi rakastaa kuin yksinäisyyttä. Ristiriitaisuuden takia runo tuntuu kokonaiselta. Mutta välillä usko tulkintaani runosta on koetuksella.

Luimme kirjallisuuden tunnilla lentäviä lauseita, jotka ovat lähteneet elämään venäläisen kirjailijan Aleksandr Gribojedovin näytelmästä Горе от ума. Ah! Miksi ihmeessä matkustaa niin kauas, jos kerran rakastaa? Opettaja kysyi, olenko samaa mieltä. Sanoin, että en, koska olen nyt täällä.

Ei tämä ole kaukana, mutta tämä on vieras maa. Ja silloin, kun istun yksin metrossa matkalla Allegro-asemalta kotiin, en rakasta tätä maata. Menee monta päivää, kun vähitellen ihastun uudestaan Pietariin.

Tänään on vasta toinen päivä, ja siksi olin koulussa huonolla tuulella. Kielioppitunnilla melkein itkin, fonetiikkatunnilla osasin taas nauraa. Ehkä siksi, että niiden oppituntien välissä oli lounas, ja ehdimme ihmetellä venäläisten fanaattisuutta.

Tiedoksenne: Lermontov on suuri venäläinen runoilija. Tänä syksynä on kulunut kaksisataa vuotta siitä, kun Lermontov syntyi. Torstaina tiedekunnassamme järjestetään juhla tämän kunniaksi. Juhlassa on esitelmä, runoja, musiikkia, tanssia ja näytelmä. Minä lausun yhden säkeistön yhdestä runosta. Runoja on harjoiteltu kirjallisuuden tunneilla jo monta viikkoa. On ollut kahdet suuret yhteisharjoitukset. Eilen kielioppitunnilla opettaja saapui kiukkuisena luokkaan. Hän oli saanut tietää, että lausumme runoja. Hän oli huolissaan. Saimme lausua myös hänelle, ja se oli painajainen. Väärät painotukset, väärä aksentti, väärä rytmi. Sain kuulla, että tein kaikki suomalaiselle tyypilliset virheet. Mutta olkoon, kunhan edes luen hitaasti. Niin minä aion tehdä. Ja onneksi esitykseemme kuuluvat maskit, jotka aivan itse askartelimme maanantaina, joten kukaan ei edes tunnista minua.

Ikävä

Äsken vihasin venäläisiä kirjastoja. Mutta kotimatka ja piparminttutee rauhoittivat, ja nyt kirjoitan vain, etten pidä Herzen-yliopiston kirjastosta enkä myöskään Venäjän Kansalliskirjastosta.

Sain hankittua yliopiston kirjastoon kortin pari viikkoa sitten, ja kun kävelin ulos kirjastosta, minulla oli tunne, etten palaa sinne koskaan takaisin. Taskussani oli paperinen vihko, jossa oli kuvani, ja johon minun olisi luultavasti pitänyt pyytää kuittauksia joiltakin virkailijoilta, mutta olin vain tyynesti kävellyt vahtimestarien ohi.

Kansalliseen kirjastoon yritin hankkia kortin jo viikko sitten, mutta se ei onnistunut ilman passia. Nyt viisumini pidennys on kuitenkin valmis, ja olen vapaa kulkemaan minne haluan. Päätin sitten lähteä lauantain kunniaksi kirjastoon. Minulla on todellinen syy, sillä minun todella pitäisi opiskella. Minun pitäisi kirjoittaa. Minä tarvitsisin lähdeteoksia. Tarvitsisin kirjastoa.

Ensin jätin talvitakkini gaarderoobiin. Sitten istuin alas ja täytin lomakkeen. Sitten menin pieneen huoneeseen kuulusteltavaksi. Passini oli kelvollinen, ja läpäisin haastattelun. Minut kuvattiin. Sain kortin. Lähdin reippaasti kohti kulkuportteja. Piippasi. Sain komennuksen viedä reppuni gaarderoobiin. Miten voisin työskennellä, jos en saisi ottaa mitään mukaani? No, ajattelin, että käyn sitten vain katselemassa. Vein reppuni, pääsin portista sisään ja sain jonkin lomakkeen, johon kirjoitin nimeni ja kirjastokorttini numeron. Se piti ottaa mukaan kirjastoon.

Lähdin tutkimusretkelle. Vessassa ei saanut tupakoida, buffetista sai Danonen jukurtteja ja toisen kerroksen aulaan oli pystytetty italialaisten valokuvien näyttely. Kurkistin lukusaliin. Se oli kaunis ja pelottava. Peräännyin alakertaan. Lehtilukusali vaikutti turvallisemmalta. Ajattelin, että voisin mennä hetkeksi lueskelemaan, etteivät vahtimestarit ihmettelisi, miksi olin kirjastossa vain hetken. Astuin sisään. Olin katsellut ehkä kymmenen sekuntia, kun virkailija kysyi, mitä hain. Totesin, että haluan vain katsella, ja kysyin, saako lehtiin tutustua vapaasti. Virkailija antoi luvan. Silmäilin jotain kirjallisuusaiheista julkaisua, kun kuulin tutun komennon. Nuori nainen, tulkaa tänne! Menin. Anteeksi mitä? Virkailija kysyi, etsinkö jotain tiettyä lehteä. Kerroin, että olen vain tutustumassa kirjastoon. Se oli virkailijasta outoa. Minua alkoi kyllästyttää. Kuljin muodon vuoksi vielä pari hyllyväliä, ja poistuin sitten. Yritin jättää sen jonkin lomakkeen tiskille, mutta kuulin, että siitä puuttuu leima. Kävelin toiseen kerrokseen ja löysin näyttelysalin tiskin takaa naisen, joka leimasi paperini. Palautin paperini ja poistuin kulkuportista.

Perjantaina lingvokulturologian tunnilla opettajani kysyi minulta, mitä demokratia mielestäni on. Puoliunessa vastasin, että se on sitä, että saa itse valita presidentin ja kansanedustajat. Oikeasti demokratiaa on kirjasto keskellä kaupunkia. Kirjasto, jonne pääsee ilman passia ja turvatarkastusta. Kirjasto, jossa on paljon lehtiä ja kirjoja, joihin kaikkiin saa koskea. Joita saa kerätä syliinsä pinon ja etsiä vapaan nojatuolin ikkunan vierestä ja rojahtaa lukemaan. Kirjasto, jonka sohvilla voi nukkua päiväunia, jos ei ole sillä hetkellä muuta paikkaa, missä nukkua. Kirjasto, jossa voit tavata kavereita ja pelata pelejä. Kirjasto, jossa on tietokoneita, niin että kaikki voivat käyttää nettiä ja tulostaa junalippuja. Kirjasto, jossa kukaan ei tilastoi, missä kaikissa huoneissa käyt vierailusi aikana. Kirjasto, jossa on rauhaa työskennellä ja opiskella, mutta jossa sinua ei häädetä, jos sanot kaverille muutaman sanan.

Päätä särkee. Se on varmasti vieroitusoire, joka johtuu siitä, että en puoleentoista kuukauteen ole saanut käyttää kirjastoa, jota rakastan.