Eilen ja tänään

Kun eilen tulin koulusta kotiin, kylpyhuoneeni lattialla oli työmies, joka laittoi kaakeleiden saumoihin jotain valkoisen kitin tapaista. Remontti edistyy! Sain myös uuden suihkuverhon. Myöhemmin, kun mies oli lähtenyt ja minä olin syönyt välipalani, päätin mennä kuvaamaan uuden suihkuverhoni. Olin eteisessä, kun oveen koputettiin (siis siihen oveen, joka vie solustamme käytävälle). Avasin oven, ja eteiseeni ja siitä suoraan kylppäriini alkoi virrata virkailijanaisia ja pari siivoojaakin. Ajattelin, että ei sitten kuvata suihkuverhoa nyt, ja vetäydyin huoneeseeni, koska ilmeisesti naisilla ei ollut asiaa minulle. Jätin kuitenkin oven auki siltä varalta, että olin ymmärtänyt väärin. Naiset keskustelivat kiihkeästi. Jossain vaiheessa huoneeni ovi vedettiin kiinni, ja riita kehkeytyi suoraksi huudoksi. Mietin, eikö jotakin miellyttänyt se, että joku oli valinnut kylppäriini delfiinikuvioisen suihkuverhon. Mutta ilmeisesti kyse ei ollut verhosta, sillä jonkin ajan kuluttua joku haki paikalle työmiehen. Lisää huutoa. Minä yritin keskittyä tekemään kielioppiläksyjäni kirjasta, joka on painettu vuonna 1980, jossa matkustetaan Leningradista Moskovaan ja kolhoosilaiset ajavat autoilla. Kaiken lisäksi oppikirja on unkariksi, mutta kyllä tehtäviä voi silti tehdä.

Tänään koulussa kielioppitunnin lopuksi opettaja jakoi minulle ja kahdelle bosnialaiselle kanssaopiskelijalleni monisteet, joissa oli kolme laulua kuuluisasta venäläisestä elokuvasta, joka täällä katsotaan joka vuosi uutena vuotena. Ensin luimme yhden laulun sanoja yhdessä. Sitten opettaja alkoi laulaa, ja kun hän oli yhden säkeistön laulanut malliksi, saimme luvan laulaa mukana. Tuli sellainen olo, että vain Venäjällä. Mutta minulla oli yllättävän kivaa.

Kun tulin koulusta kotiin, kylpyhuoneessa oli taas työmies. Ja äsken kävin taas avaamassa oven, mutta tällä kertaa naisia oli vain yksi. Hän totesi saman asian kuin minäkin: kylpyhuone on valtavan likainen. Nyt hän puhuu puhelimeen käytävässä, ja jännitän ratkaisua. Saanko taas avaimen varakylppäriin vai siivoojan kylään? En stressaa, sillä tiedän, että jos mitään ei tapahdukaan, voin laittaa tohvelit jalkaan ja kävellä kellarikerrokseen, jossa on pyykinpesukoneiden lisäksi yleiset vessat ja suihkut.

Minä pidän elämästäni täällä.

Lista

Ennen lähtöäni yritin orientoitua tulevaan. Ajattelin, että käytännön asiat saattavat tuottaa ongelmia, mutta koska ennakoin asian, osaan sitten suhtautua asiaan tarvittavalla tyyneydellä. Nyt olen ollut täällä kaksi ja puoli viikkoa, ja ongelmia on vähän ollut. Ongelma ei ole se, etteikö täällä neuvottaisi kysyjää ja kysymättäkin. Ongelma on se, että ihmiset neuvovat eri tavalla. Ja se, että kun tekee toisen neuvomalla tavalla ja toisen mielestä väärin, se toinen voi suuttua. Sen verran mitä olen suomalaisia nettisivuja seurannut, Suomessa on jonkin verran keskusteltu hyvästä ja huonosta asiakaspalvelusta. Kun tiistaina kävin kansainvälisten asioiden toimistossa, kuuntelin oven takana, miten virkailija huusi kiinalaiselle tytölle. Minulle virkailija oli asiallinen, mutta kun kävelin toimistosta ulos ja näin edellisen tytön käytävällä itkemässä, olisi tehnyt mieli pysähtyä lohduttamaan, mutta en sitten kuitenkaan osannut. On minullakin ollut itku kurkussa muutaman kerran. En ole tottunut siihen, että asioidessani toimistoissa minulle ollaan tylyjä. Mutta ehkä virkailijoillakin on vain huonot päivänsä, ja ehkä he eivät ymmärrä, etteivät vaihto-opiskelijat välttämättä ymmärrä kaikkea. Täällä ei nimittäin selitetä kokonaisuudessaan, miten asiat hoituvat. Kun muistaa hakea yhden paperin, ei välttämättä ymmärrä, että samalla olisi tarvinnut saada kaksi muutakin.

Olemme muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa puhuneet, miten kätevää olisi, jos meille olisi ensimmäisenä päivänä annettu lista. Tee nämä asiat, tässä järjestyksessä. Mutta ei annettu. Jos lista olisi olemassa, se saattaisi olla tämän näköinen.

Ensimmäisenä päivänä kirjaudu asuntolaan. Anna passikuvan tapainen valokuva asuntolan kulkukorttia varten. Ilmoittaudu kansainvälisten asioiden toimistossa. Käy viisumiosastolla pyytämässä rekisteröintiä. Hanki venäläinen puhelinliittymä. Etsi lähiseudulta ruokakauppa, jotta selviät.

Mene kouluun. Tee kielitesti. Ala opiskella. Jos asiat eivät suju, käy kansliassa niin monta kertaa, ettei sinun enää käsketä odottaa. Osta tarvittavat oppikirjat.

Opettele kulkemaan bussilla ja metrolla. Hanki kaupungin kartta. Käy kävelyillä ja nauti siitä, että olet Pietarissa. Etsi kivoja ja halpoja ravintoloita, joissa voit syödä. Hanki Internet-liittymä, kun kyllästyt surkeaan langattomaan verkkoon.

Vieraile taas kansainvälisten asioiden toimistossa. Hanki opiskelijakortti (jälleen yksi valokuva). Etsi marketti ja osta tohvelit, astioita ja pyykinpesuainetta.

Kun olet ollut asuntolassa kymmenen päivää, kerää liinavaatteet ja pyyhkeet ja mene pyykkitoimistoon niiden kanssa. Saat puhtaat tilalle.

Kun passin rekisteröinti on valmis, hae siitä todisteeksi lappunen. Mene pankkiin ja hanki venäläinen pankkikortti ja hae siitä todisteeksi lappunen. Maksa viisumia varten pankissa tuhat ruplaa ja pyydä siitä todisteeksi lappunen. Mene kansainvälisten asioiden toimistoon, niin saat lisää lappusia, ja sitten voit mennä kaikkien niiden lappusten kanssa viisumiosastolle ja hakea viisumin pidennystä. Tässä vaiheessa tarvitset kaksi kuvaa lisää, ne liitetään samaan pinoon.

Käy taas kansainvälisten asioiden toimistossa ja pyydä, että sinä saisit kulkukortin yliopiston alueelle. Sinulle kirjoitetaan lappunen ja sinulle neuvotaan, mihin toimistoon sinun tulee lappusen kanssa mennä.

Tässä vaiheessa minä nyt olen. Sen tiedän, että seuraavan viikon ohjelmaan kuuluu kulkulupakortin lisäksi kirjastokortin ja joukkoliikennekortin hankkiminen. Minulla on enää kaksi kuvaa jäljellä. Täytyy toivoa parasta.

Seuraavaksi teen läksyjä

Minun pitäisi tehdä kotitehtäviä. En ole oikein asennoitunut vielä siihen, että opiskelen täällä. Kaiken lisäksi opiskelu on paljon koulumaisempaa, mihin olen viime vuosina yliopistolla tottunut. Toisaalta olen nauttinut vaihtelusta: ei tarvitse torkkua luennoilla, vaan me opiskelemme pienissä ryhmissä, pienissä luokkahuoneissa ja niin, että täytyy osallistua paljon.

Opiskelen siis Herzen-yliopiston tiedekunnassa "Venäjä vieraana kielenä". Ensimmäiset kaksi viikkoa sain harvinaisen henkilökohtaista opetusta, kun ryhmässämme oli vain kaksi opiskelijaa. En ole koskaan aiemmin keskittynyt oppitunneilla niin kovasti. Piti kuunnella tarkasti joka sana, sillä muuten tipahdin heti, enkä sitten osannut vastata yhtään mitään kysymykseen, jonka opettaja esitti minulle. Ja kysymyksiä tuli aika usein minulle, joka toinen. Ja vaikka kuinka kuunteli, ei välttämättä silti osannut vastata. Täällä olen hyvin tajunnut kielitaitoni rajallisuuden. Selviän kohtalaisesti arkipäiväisestä keskustelusta, mutta jos täytyykin keskustella venäjäksi postmodernistisesta kirjallisuudesta tai uuden sanaston muodostumisesta, olen aika neuvoton.

Kaikki tämä neuvottomuus ja ärsyyntyminen liian henkilökohtaiseen opetukseen saivat aikaan sen, että menimme luokkakaverini kanssa opettajanhuoneeseen neuvottelemaan, ja meille annettiin lupa vaihtaa ryhmiä. Jättäisimme ryhmän "Puolalaiset", jonka täytteeksi meidät ei-puolalaiset oli aika sattumanvaraisesti heitetty. Olimme kyllä tehneet kielitestit, mutta niiden tarkistus oli lähinnä sitä tasoa, että opettaja kehui meitä, koska osasimme kirjoittaa kyrillisillä kirjaimilla. Minut päätettiin siirtää ryhmään kaksi, ja olin siitä innoissani: saisin lisää kivoja valinnaiskursseja, ja pääsisin eroon tylsistä kursseita, lingvokulturologiasta (tämä paljastui kurssiksi Venäjän poliittisesta järjestelmästä ja muusta nykyiseen Venäjän yhteiskuntaan liittyvästä) ja sanastonmuodostuksesta. Mutta perjantaina, ennen lingvokulturologian tunnin alkua, luokkaan marssi nainen, joka ilmoitti, että ryhmä "Puolalaiset" on nyt ryhmä kahdeksan, ja että myös minä jään siihen. Aluksi olin ärsyyntynyt, mutta nyt luulen, että se voi olla aivan hyväkin. Sain lisää luokkakavereita, mukavilta vaikuttavia unkarilaisia, jotka osaavat venäjää ehkä suurinpiirtein saman verran kuin minäkin. Ja koska aion hyväksilukea opintoni täällä venäjän opintoihini Turun yliopistossa, voi olla hyväkin, että opiskelen fonetiikkaa ja sanaston muodostusta sen sijaan, että tekisimme koulussa kivoja retkiä ympäri Pietaria.

Välillä yliopistolla on turhauttanut se, että tuntuu, ettei kukaan tiedä, mitä opiskellaan ja miksi. Kun Suomessa kurssin aluksi kerrotaan kurssin aikataulu ja tavoitteet, täällä jaetaan 30 vuotta vanha kielioppikirja, käsketään avata sivulta 41 ja aletaan kiireesti tehdä aspektitehtäviä. Opettajat ovat kuitenkin ystävällisiä ja auttavaisia. Jos on kysyttävää, he yrittävät selvittää, ja sanovat sitten, että odottakaa, kyllä kaikki järjestyy.

Luulen, että huomenaamullakin minua jännittää vähän, kun odotan koulubussia Nevski Prospektilla. Opiskelu vieraalla kielellä on yllättävää heittäytymistä. Ja vaatii myös enemmän valmistautumista. Täällä en vain uskalla mennä tunnille niin, etten ole tehnyt kotitehtäviä. Jos en ole tehnyt, en osaa sanoa mitään ja olen tyhmä. Välillä olen tyhmä muutenkin. Toivoni on se, että kun olen jatkuvasti epämukavuusalueella, opin jatkuvasti paljon lisää.

Aurinkoa

Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa koulusta, koska, olenhan täällä vaihto-opiskelijana ja olen kyllä reippaasti käynyt koulussa jo monena päivänä. Mutta tänään oli vapaapäivä, enkä näin illallakaan jaksa ajatella koulua.

Tänään kävin Pietarhovissa niin, että näin kuuluisat suihkulähteet. Siellä oli paljon palatseja ja kultaa ja kaikkea loisteliasta, mutta minulle tärkeintä oli se, että välillä  oli aivan hiljaista. Ja että siellä oli paljon metsää, ja aurinko paistoi puiden lomasta. Ja kun käveli tarpeeksi kauas, näki meren.

Asuntolasta pääsee Pietarhoviin niin (esimerkiksi), että menee metrolla Nevski Prospektin asemalta Avtovon asemalle ja nousee sieltä bussiin numero 210. Voi olla niin, että bussi on täynnä vanhoja ihmisiä, ja koska nuoren ihmisen kuuluu olla kohtelias, nämä vanhat ihmiset vievät kaikki istumapaikat ja nuoret ihmiset nojailevat ikkunaan ja pyyhkivät hikeä otsaltaan, koska syyskuun aurinkokin on lämmin. Ja voi olla niinkin, että joltain pysäkiltä jo ennestään täyteen bussiin nousee luokallinen lapsia muutaman opettajan tai muun aikuisen kanssa. Voi sitä meteliä ja varpaille hyppimistä. Olisittepa nähneet. Mutta minä huomasin, että minulla on melkein ollut ikävä lapsia. Hymyilytti, ei yhtään ärsyttänyt, vaikka matkustamisen mukavuudesta joutuikin tinkimään.

Mitä tänään syötäisiin?

Aamupalaksi puuroa. Välipalaksi banaania. Lounaaksi valkosipulin makuista porkkanaraastetta, rahkapiirakoita ja omenamehua. Välipalaksi jugurttia. Päivälliseksi juustokeittoa ja hapankorppuja. Iltapalaa en ole vielä keksinyt.

Aluksi en meinannut ymmärtää. Ajattelin, että kyllähän sitä nyt joku keittiö on oltava. Jossakin. Jos ei neljännessä kerroksessa, niin vaikka toisessa. Mutta ei. Asuntolamme on tyyppiä "гостиничный" eli "hotellimainen". Siinä on se hyvä puoli, että uudet lakanat saa joka kymmenes päivä. Ja alakerrassa on respa, josta saa aina avaimen ja joskus myös tervehdyksen ja hymyn. Mutta onhan se niin, ettei hotelleissa yleensä ole keittiöitä. On vain jääkaappi jossain huoneen nurkassa. Ja ravintola, tai kahvila, täältäkin löytyy, katutasosta. Kerran olen syönyt siellä blinejä, ja ne olivat hyviä. Lounaaksi voi siis olla myös blinejä.

Kyllä täällä silti pärjää, sillä käytävillä on automaatteja, joista saa sekä kylmää että höryävän kuumaa vettä. Ostin marketista pyöreän muoviastia, jossa on kansi, jossa on pieni läppä ja sen alla höyryaukko. Puuron valmistan niin, että menen hakemaan muovikippooni kuumaa vettä. Tuon sen huoneeseeni, sekoitan veteen valmispuuropakkauksen sisällön ( makuina ruokakomerossa on tällä hetkellä omena, puolukka ja mustikka) ja suljen kannen. Höyryaukko on siitä kätevä, että kun läppä on auki, kansi ei sinkoile kuin joskus ennen Siperian junassa. Puuron lisäksi olen nyt tutustunut pussikeittoon. Nuudeleita en ole vielä ostanut, sillä sen saman Siperian takia tehdyt lupaukset ovat vielä mielessä.

Hyvä puoli keittiöttömyydessä on myös se, että on hyvä syy lähteä ulos syömään. Lähellä asuntolaa onkin pari tosi kivaa kasvisravintolaa, joista toinen on jostain syystä venäjäksi ”философское кафе” ja englanniksi ”vegetarian cafe”. Ja ф on f ja л on l ja с on s ja и on i.

Asuntolan säännöissä on ehdottomasti kielletty sähköisten kuumennuslaitteiden, kuten vedenkeittimien, irtoliesien tai muiden ruoanvalmistusvälineiden, tuominen huoneisiin. Tarinat kuitenkin kertovat, että kaikilla niitä on. Täytyy vain osata piilottaa tarpeeksi hyvin. Voi olla, että kun syksy pimenee, minäkin alan rikkoa lakia ja valmistaa avokadopastaa.

Parempi onni ensi kerralla

Tiistai, toinen päivä Pietarissa. Lähdin uuden tuttavani, toisen vaihto-opiskelijan, kanssa kävelylle. Kuljimme Talvipalatsin ohi Nevan rantaan. Koska aurinko paistoi, päätimme jatkaa matkaa Kesäpuistoon. Portilla huomasimme kyltin, joka kertoi, että puisto on tiistaisin suljettu puutarhatöiden vuoksi. No, syksy on vasta alussa, ajattelimme.

Torstaina aurinko paistoi taas, ja me vietimme aamupäivän istumalla Kesäpuiston penkillä ja katsomalla ihmisiä. Vanhoja naisia, jotka kulkivat arvokkaasti, ei ollut enää korkokenkiä vaan matalakantaisia. Nuoria hääpareja ystävineen ottamassa valokuvia. Tulin siihen tulokseen, että käsitykseni venäläisistä morsiuspuvuista olivat olleet virheellisiä: en nähnytkään mauttomia aivanliikaakaikkeaviritelmiä, vaan kauniita ja yksinkertaisiakin mekkoja.

Kun kävelimme puistosta lounaalle, keskustelimme tohveleista. Olimme ehtineet huomata, että asuntolan huoneissa on kylmä varsinkin aamuisin ja iltaisin. Olimme ehtineet huomata huonekavereidemme tohvelirivit lattialla. Tiesimme venäläisen käsityksen lattioiden likaisuudesta: villasukat laitetaan jalkaan vain silloin, kun lojutaan sängyllä lukemassa. Mitä sitä sitten omiakaan villasukkia uhraamaan. Päätimme lähteä lounaan jälkeen ostoksille.

Ajattelimme aloittaa vaatimattomasti Pietarin suurimmasta ostoskeskukseta, Gostinyi Dvorista, joka sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä asuntolastamme. Kiertelimme ja eksyimme, emmekä löytäneet tohveleita. Luovutimme ja siirryimme Nevski Prospektille. H&M myy yhdenlaisia tohveleita, rumia. Stokmannin valikoima on laaja, hyvin italialainen ja kallis. Emme raskineet. Päätimme luottaa suomalaiseen, googletimme Prisman ja ajelimme metrolla. Löysimme kaupan, mutta ostimme vain pyykinpesuainetta, sillä ainakin se venäläinen Prisma (Ligovsky Prospekt 153) on ruokakauppa, ei tavaratalo. Kun nyt siellä oltiin, kävimme samalla läpi koko kauppakeskuksen. "He lähtivät etsimään tohveleita eivätkä koskaan palanneet", totesi tuttavani. Ennen seuraavaa ostosmatkaa on tehtävä pohjatyötä. Kaikilla venäläisillä on tohvelit, mutta mistä kaikki venäläiset ostavat tohvelinsa?

Halusin viikonlopun kunniaksi pois suuresta kaupungista. Päätin lähteä Pietarhoviin katsomaan keisarillisia suihkulähteitä ja pyysin tuttavani mukaani. Metron, paikallisjunan ja bussin jälkeen olimme puiston porteilla. Oli syksyisen kaunista, puissa jo keltaista, ja kaiken takana aurinko. Kun saavuimme lippukassojen luo, näimme ihmettelevän ihmislauman ja kassojen yli lipuvat sermit. Koska illalla järjestettäisiin juhlat, puisto olisi siitä hetkestä iltaan saakka suljettu. Olin kyllä perehtynyt kohteeseen internetissä ja lukenut mainoksen juhlasta, mutta missään ei kerrottu, että se vaikuttaa puiston aukioloaikoihin. Tuttuani ei enää harmittanut, että unohti ottaa kameransa mukaan. Koska kameran lisäksi unohtuivat eväät, lähdimme etsimään kohtuuhintaista kahvilaa. Muutaman hetken kuluttua tajusimme, että turistikohteissa sellaisesta on turha haaveilla. Miksi myydä halvalla, kun turistien on kuitenkin syötävä. Niin meidänkin oli.

Sen olen oppinut, että samaan aikaan voi nauttia kaikesta uudesta ja tuskailla kaiken hankaluutta. Kun kävelee kaksi kilometriä väärään suuntaan, ei harmita se, että kävelee, vaan se, että kävelee väärin. Se, että olinpas minä tyhmä. Mutta tyhmää on ajatella niinkin, että on olemassa hukkareissuja. Vaikka ei löytäisikään sitä mitä haluaisi, kaupunki on aina vähän tutumpi.

Mistä olen aina unelmoinut

Kun viikko sitten, sunnuntai-iltana, hyvästelin ystävääni, hän sanoi minulle: "Muista, että tästä olet aina unelmoinut!"

Maanantaiaamuna minä istuin junassa, pyyhin kyyneleitä ja matkustin toteuttamaan unelmaani. Perillä asemalla odotti Alexander, jonka kyltissä luki "Herzen University". Menin reippaasti juttelemaan. Alexander nosti reippaasti matkatavarani auton takakonttiin. Minä istuin takapenkille ja kuuntelin, miten kuljettaja rummutti rattia ja luetteli auton vikoja Alexanderille. Alexander kyseli minulta, olenko ennen ollut Venäjällä. Jo neljäs kerta!

Mutta ennen en ole asunut Venäjällä. En Pietarissa, en Kazanskaja ulitsalla. En asuntolassa. Sain kulkukortin ja avaimen, ja Alexander opasti minut neljänteen kerrokseen, huoneeseen numero 463.

Täällä on vähän nuhruista, ja täällä on huonekaveri Svetlana, joka hymyilee paljon ja rakastaa mekkoja. Aluksi tuntui, ettei täällä ole mitään omaa. Oli kauhea kiire saada matkatavarat purettua. Sitten ehdin raottaa verhoja ikkunan edestä ja näin Kazanin kirkon tornin. Tajusin, että ikkunanlaudat ovat niin leveät, että niillä voi istua. Ja siitä olen aina unelmoinut.