Minun pitäisi tehdä kotitehtäviä. En ole oikein asennoitunut vielä siihen, että opiskelen täällä. Kaiken lisäksi opiskelu on paljon koulumaisempaa, mihin olen viime vuosina yliopistolla tottunut. Toisaalta olen nauttinut vaihtelusta: ei tarvitse torkkua luennoilla, vaan me opiskelemme pienissä ryhmissä, pienissä luokkahuoneissa ja niin, että täytyy osallistua paljon.
Opiskelen siis Herzen-yliopiston tiedekunnassa "Venäjä vieraana kielenä". Ensimmäiset kaksi viikkoa sain harvinaisen henkilökohtaista opetusta, kun ryhmässämme oli vain kaksi opiskelijaa. En ole koskaan aiemmin keskittynyt oppitunneilla niin kovasti. Piti kuunnella tarkasti joka sana, sillä muuten tipahdin heti, enkä sitten osannut vastata yhtään mitään kysymykseen, jonka opettaja esitti minulle. Ja kysymyksiä tuli aika usein minulle, joka toinen. Ja vaikka kuinka kuunteli, ei välttämättä silti osannut vastata. Täällä olen hyvin tajunnut kielitaitoni rajallisuuden. Selviän kohtalaisesti arkipäiväisestä keskustelusta, mutta jos täytyykin keskustella venäjäksi postmodernistisesta kirjallisuudesta tai uuden sanaston muodostumisesta, olen aika neuvoton.
Kaikki tämä neuvottomuus ja ärsyyntyminen liian henkilökohtaiseen opetukseen saivat aikaan sen, että menimme luokkakaverini kanssa opettajanhuoneeseen neuvottelemaan, ja meille annettiin lupa vaihtaa ryhmiä. Jättäisimme ryhmän "Puolalaiset", jonka täytteeksi meidät ei-puolalaiset oli aika sattumanvaraisesti heitetty. Olimme kyllä tehneet kielitestit, mutta niiden tarkistus oli lähinnä sitä tasoa, että opettaja kehui meitä, koska osasimme kirjoittaa kyrillisillä kirjaimilla. Minut päätettiin siirtää ryhmään kaksi, ja olin siitä innoissani: saisin lisää kivoja valinnaiskursseja, ja pääsisin eroon tylsistä kursseita, lingvokulturologiasta (tämä paljastui kurssiksi Venäjän poliittisesta järjestelmästä ja muusta nykyiseen Venäjän yhteiskuntaan liittyvästä) ja sanastonmuodostuksesta. Mutta perjantaina, ennen lingvokulturologian tunnin alkua, luokkaan marssi nainen, joka ilmoitti, että ryhmä "Puolalaiset" on nyt ryhmä kahdeksan, ja että myös minä jään siihen. Aluksi olin ärsyyntynyt, mutta nyt luulen, että se voi olla aivan hyväkin. Sain lisää luokkakavereita, mukavilta vaikuttavia unkarilaisia, jotka osaavat venäjää ehkä suurinpiirtein saman verran kuin minäkin. Ja koska aion hyväksilukea opintoni täällä venäjän opintoihini Turun yliopistossa, voi olla hyväkin, että opiskelen fonetiikkaa ja sanaston muodostusta sen sijaan, että tekisimme koulussa kivoja retkiä ympäri Pietaria.
Välillä yliopistolla on turhauttanut se, että tuntuu, ettei kukaan tiedä, mitä opiskellaan ja miksi. Kun Suomessa kurssin aluksi kerrotaan kurssin aikataulu ja tavoitteet, täällä jaetaan 30 vuotta vanha kielioppikirja, käsketään avata sivulta 41 ja aletaan kiireesti tehdä aspektitehtäviä. Opettajat ovat kuitenkin ystävällisiä ja auttavaisia. Jos on kysyttävää, he yrittävät selvittää, ja sanovat sitten, että odottakaa, kyllä kaikki järjestyy.
Luulen, että huomenaamullakin minua jännittää vähän, kun odotan koulubussia Nevski Prospektilla. Opiskelu vieraalla kielellä on yllättävää heittäytymistä. Ja vaatii myös enemmän valmistautumista. Täällä en vain uskalla mennä tunnille niin, etten ole tehnyt kotitehtäviä. Jos en ole tehnyt, en osaa sanoa mitään ja olen tyhmä. Välillä olen tyhmä muutenkin. Toivoni on se, että kun olen jatkuvasti epämukavuusalueella, opin jatkuvasti paljon lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti