Maanantaiaamuna minä istuin junassa, pyyhin kyyneleitä ja matkustin toteuttamaan unelmaani. Perillä asemalla odotti Alexander, jonka kyltissä luki "Herzen University". Menin reippaasti juttelemaan. Alexander nosti reippaasti matkatavarani auton takakonttiin. Minä istuin takapenkille ja kuuntelin, miten kuljettaja rummutti rattia ja luetteli auton vikoja Alexanderille. Alexander kyseli minulta, olenko ennen ollut Venäjällä. Jo neljäs kerta!
Mutta ennen en ole asunut Venäjällä. En Pietarissa, en Kazanskaja ulitsalla. En asuntolassa. Sain kulkukortin ja avaimen, ja Alexander opasti minut neljänteen kerrokseen, huoneeseen numero 463.
Täällä on vähän nuhruista, ja täällä on huonekaveri Svetlana, joka hymyilee paljon ja rakastaa mekkoja. Aluksi tuntui, ettei täällä ole mitään omaa. Oli kauhea kiire saada matkatavarat purettua. Sitten ehdin raottaa verhoja ikkunan edestä ja näin Kazanin kirkon tornin. Tajusin, että ikkunanlaudat ovat niin leveät, että niillä voi istua. Ja siitä olen aina unelmoinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti