Astukoot lätäköihin

Syyskuun alussa, kun pakkasin rinkkaan ja matkalaukkuun ja vielä yhteen laukkuun ja reppuun kaiken sen, mitä kuvittelin neljän kuukauden aikana tarvitsevani, muistin, että tulee syksy ja sen sateet. Siksi otin mukaan kumisaappaat, vaikka ne painoivat ja veivät tilaa siinä yhdessä laukussa.

Aluksi minua harmitti, kun oli vain kauniita päiviä. Ensimmäisen kuukauden aikana käytin saappaitani vain kerran, ja silloinkin sen vuoksi, että olin aamulla harmaalla tuulella ja toivoin sadetta. Mutta nyt on alkanut sataa. Rehellistä kaatosadetta, kylmää tihkua, räntäpyryä. Joskus sade on ennakoitavissa, joskus sade yllättää juuri silloin, kun on iloisella mielellä lähdössä suurelle ulkokirpputorille. Joskus sade jatkuu koko päivän, ja kun on koko päivän kuunnellut ropinaa avonaisesta ikkunasta (lämmitys toimii erinomaisen hyvin), tekee mieli kumpparikävelylle.

Tänään tajusin, etten ole koskaan kävellyt kotikatuani Kazanskajaa päästä päähän. Sen tiedän, että kadun toinen pää on Nevskillä, mutta suurin osa kadusta on ollut minulle tuntematonta vyöhykettä. Usein Gorohovajan risteyksessä käännyn vasemmalle, koska siellä on kanaali Gribajedeva, tai oikealle, koska siellä on joki Moika. Nyt jatkoin suoraan eteenpäin. Oli pimeää ja kivisiä asuinkerrostaloja ja nuoria tupakalla jonkin baarin edustalla. Näin myös pari kivaa kahvilaa, jonne voisin mennä käymään joskus, kun minulla on rahaa takin taskussa.

En ole vieläkään kävellyt Kazanskajaa kokonaisuudessaan, sillä vaikka loppu jo häämötti, eteen tuli niin hauskan näköinen pieni poikkikatu, että käännyin vasemmalle. Se oli niin pieni, että päättyi pian, ja taas minun oli käännyttävä. Huomasin olevani keskellä suurehkoa tietyömaata. Ei väliä sillä, että on sunnuntai-ilta ja venäläisten syysloma ja lähestyy se juhlapäivä, joka on niin uusi, ettei kukaan oikein tiedä, miksi sitä juhlitaan. Kaivureita oli kolme, tietä auki laajasti ja keskellä hiekkaa ja mursketta seisoskeli joukko työmiehiä. Satoi, kaivureissa olivat valot päällä, ja miehet nojailivat lapioihin.

Perjantaina keskustelimme koulussa Venäjän taloustilanteesta. Puheeksi tuli myös venäläinen työkulttuuri. Ihmettelimme, miksi venäläisillä työntekijöillä on aina tauko. Lähes aina kun kävelen asuntolan käytävää huoneeseeni, siivooja istuu käytävällä ja puhuu puhelimeen. Viisumitoimistomme on päivällä kaksi tuntia kiinni, koska työntekijöillä on lounas. Kun jossakin talossa on remontti, sen tietää siitä, että ovensuussa parveilee miehiä tupakalla.

Opettajamme sanoi, että hän on aina töissä silloin kun näemme hänet. Mutta jos hän olisi toimistotyöntekijä, hänen työpäiväänsä kuuluisivat töiden lisäksi myös kahvitauot, keskustelut työkavereiden kanssa sekä sosiaalinen media. Täällä ei tarvitse esittää, että tehtäisiin sataprosenttisesti töitä. Samanaikaisesti voi olla töissä ja katsoa televisiota. Täytyy olla kivaa.

Jos yksi lapioi hiekkaa ja viisi katsoo vierestä, pitäisikö ne viisi irtisanoa? Löytyisikö heille muuta työtä? Onko seisoskelu turhaa, jos työntekijä saa siitä palkkansa?

Välillä minua turhauttaa, että Venäjällä ei ole puhelinlaskuja, vaan liittymä käydään maksamassa kuukausittain myymälässä. Välillä ihmetyttää, että vaikka minulla on bussikortti ja useimmissa busseissa vielä leimauslaitteetkin, silti minun pitää välillä leimata lippu uudestaan niin, että bussin rahastaja sen näkee. Säälin mummoa, joka seisoo Ligovski prospektilla ja pitää kädessään kaiutinta, josta särisee sekavaa mainostulvaa.  Mutta on mukava, kun pankin eteisessä on kolme iloista virkailijaa, jotka kysyvät heti, miten voivat auttaa. Ja kirjaston naulakkonaisilla on neuvoja siitä, mitä kirjastoa kannattaa seuraavaksi kokeilla.

Aina asiakaspalvelu ei hymyilytä. Joskus en jaksaisi ihmiskontakteja, joskus virkailija on vihainen. Mutta silti. Täällä ei ole automaatteja, koska täällä on ihmisiä. On viisi miljoonaa ihmistä, joista suurin osa tekee töitä, tai ainakin on töissä.

 

Elämän runous

Minä rakastan sinua niin kuin vierasta maata / kallioita ja siltaa / niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta

Tämä Pentti Saarikoksen runon alku on soinut taustamusiikkina minun mielessäni viime päivinä. Se on ollut metron liukuportaissa, liikennevaloissa, supermarketin kassajonossa. Se on ollut eteisessä, kun olen etsinyt avainta taskustani ja lopulta löytänyt sen. Se on ollut minun huoneessani, kun olen yrittänyt opiskella ja ja tehdä kaikkea hyödyllistä.

Saarikoksen runo on ehkä ainoa runo, jonka voi nimetä "rakkausrunoksi" ja josta todella pidän. Pidän siitä siksi, että se tuntuu niin henkilökohtaiselta. Siinä on lueteltu asioita, jotka kaikki ovat minulle tärkeitä. Pidän ristiriidasta: toista ihmistä voi rakastaa kuin yksinäisyyttä. Ristiriitaisuuden takia runo tuntuu kokonaiselta. Mutta välillä usko tulkintaani runosta on koetuksella.

Luimme kirjallisuuden tunnilla lentäviä lauseita, jotka ovat lähteneet elämään venäläisen kirjailijan Aleksandr Gribojedovin näytelmästä Горе от ума. Ah! Miksi ihmeessä matkustaa niin kauas, jos kerran rakastaa? Opettaja kysyi, olenko samaa mieltä. Sanoin, että en, koska olen nyt täällä.

Ei tämä ole kaukana, mutta tämä on vieras maa. Ja silloin, kun istun yksin metrossa matkalla Allegro-asemalta kotiin, en rakasta tätä maata. Menee monta päivää, kun vähitellen ihastun uudestaan Pietariin.

Tänään on vasta toinen päivä, ja siksi olin koulussa huonolla tuulella. Kielioppitunnilla melkein itkin, fonetiikkatunnilla osasin taas nauraa. Ehkä siksi, että niiden oppituntien välissä oli lounas, ja ehdimme ihmetellä venäläisten fanaattisuutta.

Tiedoksenne: Lermontov on suuri venäläinen runoilija. Tänä syksynä on kulunut kaksisataa vuotta siitä, kun Lermontov syntyi. Torstaina tiedekunnassamme järjestetään juhla tämän kunniaksi. Juhlassa on esitelmä, runoja, musiikkia, tanssia ja näytelmä. Minä lausun yhden säkeistön yhdestä runosta. Runoja on harjoiteltu kirjallisuuden tunneilla jo monta viikkoa. On ollut kahdet suuret yhteisharjoitukset. Eilen kielioppitunnilla opettaja saapui kiukkuisena luokkaan. Hän oli saanut tietää, että lausumme runoja. Hän oli huolissaan. Saimme lausua myös hänelle, ja se oli painajainen. Väärät painotukset, väärä aksentti, väärä rytmi. Sain kuulla, että tein kaikki suomalaiselle tyypilliset virheet. Mutta olkoon, kunhan edes luen hitaasti. Niin minä aion tehdä. Ja onneksi esitykseemme kuuluvat maskit, jotka aivan itse askartelimme maanantaina, joten kukaan ei edes tunnista minua.

Ikävä

Äsken vihasin venäläisiä kirjastoja. Mutta kotimatka ja piparminttutee rauhoittivat, ja nyt kirjoitan vain, etten pidä Herzen-yliopiston kirjastosta enkä myöskään Venäjän Kansalliskirjastosta.

Sain hankittua yliopiston kirjastoon kortin pari viikkoa sitten, ja kun kävelin ulos kirjastosta, minulla oli tunne, etten palaa sinne koskaan takaisin. Taskussani oli paperinen vihko, jossa oli kuvani, ja johon minun olisi luultavasti pitänyt pyytää kuittauksia joiltakin virkailijoilta, mutta olin vain tyynesti kävellyt vahtimestarien ohi.

Kansalliseen kirjastoon yritin hankkia kortin jo viikko sitten, mutta se ei onnistunut ilman passia. Nyt viisumini pidennys on kuitenkin valmis, ja olen vapaa kulkemaan minne haluan. Päätin sitten lähteä lauantain kunniaksi kirjastoon. Minulla on todellinen syy, sillä minun todella pitäisi opiskella. Minun pitäisi kirjoittaa. Minä tarvitsisin lähdeteoksia. Tarvitsisin kirjastoa.

Ensin jätin talvitakkini gaarderoobiin. Sitten istuin alas ja täytin lomakkeen. Sitten menin pieneen huoneeseen kuulusteltavaksi. Passini oli kelvollinen, ja läpäisin haastattelun. Minut kuvattiin. Sain kortin. Lähdin reippaasti kohti kulkuportteja. Piippasi. Sain komennuksen viedä reppuni gaarderoobiin. Miten voisin työskennellä, jos en saisi ottaa mitään mukaani? No, ajattelin, että käyn sitten vain katselemassa. Vein reppuni, pääsin portista sisään ja sain jonkin lomakkeen, johon kirjoitin nimeni ja kirjastokorttini numeron. Se piti ottaa mukaan kirjastoon.

Lähdin tutkimusretkelle. Vessassa ei saanut tupakoida, buffetista sai Danonen jukurtteja ja toisen kerroksen aulaan oli pystytetty italialaisten valokuvien näyttely. Kurkistin lukusaliin. Se oli kaunis ja pelottava. Peräännyin alakertaan. Lehtilukusali vaikutti turvallisemmalta. Ajattelin, että voisin mennä hetkeksi lueskelemaan, etteivät vahtimestarit ihmettelisi, miksi olin kirjastossa vain hetken. Astuin sisään. Olin katsellut ehkä kymmenen sekuntia, kun virkailija kysyi, mitä hain. Totesin, että haluan vain katsella, ja kysyin, saako lehtiin tutustua vapaasti. Virkailija antoi luvan. Silmäilin jotain kirjallisuusaiheista julkaisua, kun kuulin tutun komennon. Nuori nainen, tulkaa tänne! Menin. Anteeksi mitä? Virkailija kysyi, etsinkö jotain tiettyä lehteä. Kerroin, että olen vain tutustumassa kirjastoon. Se oli virkailijasta outoa. Minua alkoi kyllästyttää. Kuljin muodon vuoksi vielä pari hyllyväliä, ja poistuin sitten. Yritin jättää sen jonkin lomakkeen tiskille, mutta kuulin, että siitä puuttuu leima. Kävelin toiseen kerrokseen ja löysin näyttelysalin tiskin takaa naisen, joka leimasi paperini. Palautin paperini ja poistuin kulkuportista.

Perjantaina lingvokulturologian tunnilla opettajani kysyi minulta, mitä demokratia mielestäni on. Puoliunessa vastasin, että se on sitä, että saa itse valita presidentin ja kansanedustajat. Oikeasti demokratiaa on kirjasto keskellä kaupunkia. Kirjasto, jonne pääsee ilman passia ja turvatarkastusta. Kirjasto, jossa on paljon lehtiä ja kirjoja, joihin kaikkiin saa koskea. Joita saa kerätä syliinsä pinon ja etsiä vapaan nojatuolin ikkunan vierestä ja rojahtaa lukemaan. Kirjasto, jonka sohvilla voi nukkua päiväunia, jos ei ole sillä hetkellä muuta paikkaa, missä nukkua. Kirjasto, jossa voit tavata kavereita ja pelata pelejä. Kirjasto, jossa on tietokoneita, niin että kaikki voivat käyttää nettiä ja tulostaa junalippuja. Kirjasto, jossa kukaan ei tilastoi, missä kaikissa huoneissa käyt vierailusi aikana. Kirjasto, jossa on rauhaa työskennellä ja opiskella, mutta jossa sinua ei häädetä, jos sanot kaverille muutaman sanan.

Päätä särkee. Se on varmasti vieroitusoire, joka johtuu siitä, että en puoleentoista kuukauteen ole saanut käyttää kirjastoa, jota rakastan.

Ilmaista!

Opiskeluryhmässämme on väliä, mistä maasta on kotoisin. Ensin opettajat kysyvät nimeä, sitten kotimaata. Jollakin opettajalla oli hauskaa, kun hän arvuutteli kotimaatani ryhmämme uusilla opiskelijoilla. Kolumbialainen arvasi heti, että olen Suomesta. Bosnialainen tyttö katsoi pitkään ja kysyi sitten, ovatko hiukseni luonnolliset. Minä olen pitkä, blondi, käytän kumisaappaita enkä oikein vieläkään osaa lausua niitä kaikkia ässiä, koska niitä ei suomen kielessä ole, kuten kaikki opettajat muistavat. Olen suomalainen.

Kun olemme oppitunneilla keskustelleet kotimaidemme keskustelukulttuureista, olen vakuuttanut, ettei Suomessa ole tavallista puhua rahasta. En tiedä, onko se totta, vai ei. Minulle on täällä tullut sellainen olo, etten jaksa edustaa yksin kotimaatani. En minä tiedä, millainen on tavallinen suomalainen. Vaikka meitä on vain saman verran kuin Pietarin asukkaita, emme ole kaikki samanlaisia.

Koska en ole vain suomalainen vaan minä, aion puhua rahasta. Tai pikemminkin jakaa teille iloni siitä, että saan asua ilmaiseksi Pietarin historiallisessa keskustassa. Kyllä, tämä on asuntola, mutta mitä pidemmällä syksy on, sitä paremmin viihdyn huoneessani. Ja vaikka syksy on jo pitkällä, Nevski Prospektille on edelleen vain kolmen minuutin kävelymatka. Bussipysäkki on lähellä, metro on lähellä. Mikään ei ole liian kaukana.

Ilmaiseksi olen saanut myös huonekaverin, jonka kanssa voin joskus juoda teetä ja keskustella venäjäksi. Joskus hän saattaa koputtaa ovea puoli kahdelta yöllä. Silloin minun täytyy nousta avaamaan, jotta kämppikseni voisi vaihtaa farkkunsa mekkoon ja pääsisi näin klubille ja tanssimaan. Mutta lähes aina olen täällä aivan omassa rauhassani, eikä minun ole tarvinnut maksaa siitä mitään ekstraa.

Vaikka en ole lahjonut siivoojiakaan, he jostain syystä ovat aina vain myötämielisempiä minua kohtaan. Jo kaksi kertaa huoneeni lattia on mopattu, ja kun tänään tulin koulusta, sängyssä olivat puhtaat lakanat. Minun ei tarvitse tällä viikolla juosta itse pyykkitoimistoon hakemaan uusia lakanoita ja pyyhkeitä! Myös respan henkilökunta on alkanut yllättävän ystävälliseksi. He hymyilevät, ja useimmiten saan avaimeni ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan tai ojentaa kulkukorttiani, sillä he muistavat minut. Minulla on karkeasti yleistävä teoria, jonka mukaan venäläiset eivät pidä siitä, että heitä pelätään. He saattavat räyhätä ja olla jäätäviä, mutta jos sinä olet tyyni ja hymyilevä tai vähintäänkin tyyni ja asiallinen, he saattavat rauhoittua. Ehkä yksin on tylsä riidellä.

Jos olisin maksanut 20 000 ruplaa jostain pienestä vuokrahuoneesta punaisen metrolinjan päästä, kukaan ei tulisi aamulla koputtamaan ovelleni eikä kysyisi, lähdenkö samaa matkaa kouluun. Kukaan ei tulisi illalla multivarkka kassiin piilotettuna huoneeseeni kylään ja keittämään papukeittoa. Ei voisi sanoa käytävillä vastaantulijoille moi kaikilla tietämillään kielillä (vaikka ruotsalaisia en kyllä täällä ole nähnyt, mutta joskus vahingossa hei voi olla hej).

Pieniä ihmisiä

Välillä on ollut vähän monimutkaista. Kirjoitin sitten itselleni listan, mitä minun pitää tehdä, jos tuntuu, että elämä on vain pääni sisällä pyöriviä ajatuksia. Eilen vilkaisin listaani ja lähdin retkelle. Menin ensin bussilla Vasilin saarelle ja kävin Venäjän vanhimmassa museossa Kunstkamerassa toteamassa, etten ole kiinnostunut intiaanien esineistöstä ja että en tiedä olenko kiinnostunut epämuodostuneista sikiöistä, koska en pysty edes katsomaan niitä. Kun tulin ulos museosta, seisoin hetken kadulla, katselin ohi ajavia autoja ja totesin, ettei ole kylmä. Lähdin kävelemään kohti lähintä tietämääni hiekkarantaa, joka löytyy saarelta, josta löytyy myös Pietari-Paavalin linnoitus. Reittivalintani oli täydellinen, koska sain kävellä koko ajan Nevan rantaa, ja mitä kauemmin kävelin, sitä enemmän unohdin kaiken ja vain olin.

Ihailin miestä, joka kellui pienellä kumiveneellä keskellä Nevaa ja onki kahdella vavalla.

Katselin, miten lapset leikkivät linnoituksen muurin vieressä. Hiekalla oli paljon aarteita.

Olisin halunnut ottaa oikeasti kuvan naisesta, joka istui hievahtamatta vilttiin kääriytyneenä ja tuijotti vettä. Mutta en uskaltanut kysyä lupaa, joten kuvasin vain selän, ja senkin turvallisen etäisyyden päästä.

 

Niin kuin me kaikki muistamme

Tämä opiskeluviikko alkoi onnekseni mukavasti, kun lähdimme kirjallisuuden tunnilla Pushkin-retkelle. Olemme käsitelleen oppitunneilla jo hetken aikaa tätä venäläistä suurta runoilijaa. Nyt opettaja halusi näyttää meille Pushkinin patsaan Taiteiden aukiolla. Sieltä jatkoimme kävelyämme kirkolle, jossa on vietetty Pushkinin siunaustilaisuutta (en ole varma, millä sanalla ortodoksien hautajaisia kutsutaan). Kirkkoa restauroidaan, joten oli työlästä löytää sisäänkäynti kaikkien suojaverkkojen välistä. Sisäänkäynti kuitenkin oli, ja opettajamme johdatti meidät käytävää pitkin portaikkoon, joka vei kirkkosalin sisäänkäynnin luo. Portaikossa oli maalauksia, jotka esittivät Pushkinia kuolinvuoteellaan sekä Pushkinin siunaustilaisuutta. Opettajamme kertoi meille maalauksista, ja kysyi kirkon vahtimestarilta, voiko kirkkosaiin mennä sisälle. Pian salista tulivat ulos mies ja lapsi sekä heidän perässään toinen vahtimestaritäti. Toinen vahtimestaritäti pahastui, koska meillä oli hansikkaat kädessä. Vielä enemmän hän pahastui kun kuuli, että olimme kulttuurikävelyllä. Kirkossa ei ole kyse kulttuurista, vaan Pushkinin elämästä kristittynä. Joten meillä ei ollut asiaa kirkkoon. Lähdimme pois, ja opettajamme kutsui vahtimestaritätiä kirkolliseksi fanaatikoksi. Hän mietti, oliko todella niin, ettei Pushkin ollut vahtimestaritädin mielestä kulturelli henkilö.

Jatkoimme matkaamme Moikan rantakadulla sijaitsevaan Pushkinin kotimuseoon. Sinne pääsimme sisään. Saimme kenkiemme suojaksi siniset muovipussien tapaiset ja lähdimme kipittämään oppaan perässä. Museossa ei saanut kulkea omaa tahtia, vaan täytyi seurata ryhmää. Opas puhui niin nopeasti, että sain selvää vain perusasioista. Välillä hän totesi "Niin kuin me kaikki muistamme", ja fraasia seurannut äänensävyn ja puheen rytmin lievä muutos kertoivat minulle, että nyt oppaamme lausui Pushkinin runoutta.

Kaikki tapaamani venäläiset vakuuttavat lukevansa paljon ja keskustelevansa mielellään kirjallisuudesta. Kaikki ovat opetelleet koulussa ulkoa klassikkorunoja. Metrossa joka toisella on sellainen uusi hieno lukulaite. Kun kirjakauppaan menee perjantai-iltana kymmeneltä, on se täynnä ihmisiä. Siinä vaiheessa minua vähän hävettää myöntää, että olen suomalainen kirjallisuudenopiskelija, joka lukee ehkä kymmenen romaania vuodessa. Mutta. Olen minäkin sentään kerran istunut tänä syksynä Taiteiden aukiolla lukemassa!

Uusia kokemuksia

En ole ennen istunut venäläisessä kahvilassa kuuntelemassa, miten valkotukkainen nainen soittaa kitaraa ja ystävät hänen ympärillään laulavat venäläisiä kansanlauluja ja lopulta Krokotiili Genan syntymäpäivälaulua, koska me emme juuri muita venäläisiä lauluja tienneet.

En ole ennen omistanut laajamittaista kuvallisten korttien kokoelmaa. Kokoelmani tuli täydelliseksi, kun hankin eilen joukkoliikennekortin. Nyt pääsen matkustamaan bussilla ja metrolla ilman ikuista kolikkojen etsintää ja lippujen ostamista. Sen kunniaksi tulin tänään metrolla koulusta kotiin, vaikka on kävelysää: aurinkoista ja lämpimän tuntuista, lähes kymmenen astetta plussan puolella. Oikeasti yhden pysäkinvälin matkustaminen metrolla on aika turhanaikaista, liukuportaissa ja käytävillä saa viettää niin kauan aikaa, mutta pidän metron tuoksusta, jonka huomaa heti, kun astuu sisään asemalle ja kulkuporttien luo. Ja se on kivaa, miten ihmiset odottavat metroa ja jonottavat suorissa riveissä metrolaiturilla, ovien molemmin puolin.

En ole ennen kuullut venäläisen puhuvan Tsetsenian sodasta. Oikeastaan en ole juuri koskaan kuullut kenenkään puhuvan siitä. Ehkä olen liian nuori. Siksi alan vähitellen kiinnostua kurssista, jolla käsitellään Venäjän nykyistä poliittista ja taloudellista tilannetta, ja jotta voitaisiin ymmärtää syitä ja seurauksia, myös Neuvostoliiton hajoamista ja vuosia sen jälkeen. Opettaja tuo vahvasti esille oman tulkintansa historian kulusta ja nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Hän myös korostaa sitä, että eurooppalaisten tapa nähdä asiat on välillä hyvin kaukana venäläisten tavasta. Siksi minusta aluksi tuntui, etten halua viettää viikostani kolmea tuntia kuuntelemassa, miten Putinia kehutaan ja Euroopan unionia kritisoidaan. Nyt ajattelen, että kun minulla on tilaisuus kuunnella, niin minä kuuntelen. Kaikki on yllättävän loogista niin, kuin opettaja sen selittää. Ei välttämättä hyvää eikä huonoa, vaan erilaista. Tämä on Venäjä. Ja totuus on, että olen tiennyt hävettävän vähän venäläisestä yhteiskunnasta. Tämän päivän oppituntien jälkeen osaan selittää esimerkiksi sen, miksi Venäjän presidentillä on niin suuret valtaoikeudet, miten Tsetsenian sotaan ajauduttiin ja miksi Jeltsin valittiin presidentiksi toiselle kaudelle. Ainakin opettajani näkemyksen.

Huomenaamulla menen rautatieasemalle Allegroa vastaan.  Sitäkään en ole ennen tehnyt. Kun on jo kuukauden odottanut, ei jaksaisi enää edes yhtä iltaa ja yötä. Tule huominen nopeasti!