Yhtä juhlaa

Aurinko paistaa. Lähdin etsimään hyvää Internetiä ja hyvää aamupalaa. Ruplan huono kurssi on saanut minut tuntemaan itseni epätavallisen rikkaaksi. Muutamaan päivään en ole enää syönyt kotona, vain kahviloissa ja ravintoloissa.

Tiistaina sain todistukseni. 17 opintopistettä, kaikki aineet excellent, vaikka niin kyllä kaikilla muillakin. Ulkomaalaiset ovat reippaita opiskelijoita. Annoin kieliopin opettajalle suklaalevyn. Hän lupasi lähettää vastalahjaksi sähköpostilla minulle tehtäviä свой-pronominista.

Joka päivä ihmettelen sitä, että ymmärrän pienet keskustelut ympärilläni. Kuulen sivukorvalla, miten kioskinpitäjät sättivät toisiaan: seitanrullani toimitus viivästyy, koska kokki teki vahingossa seitanrullan edelliselle asiakkaalle falafelrullan sijaan. Ymmärrän puhelimeen puolisolle tiuskitut haukut: sinä olet rikkonut minut. Hymyilen hedelmäkaupan kassalle, kun hän kerää kädestäni kolikoita: kun käyt täällä, kukkarokin kevenee ja elämä on helpompaa. Menen kauppaan ilman takkia, ja vanha rouva hymähtää: joillakin on kylmä veri, joillakin kuuma veri.

Minulla on ollut paljon vieraita Suomesta täällä. Olen leiponut itsenäisyyspäivänä Runebergin torttuja ja Lucianpäivänä joulutorttuja. Vieraiden mukana tänne on kantautunut konvehteja ja joulumieltä.

Lauantaiaamuna lähden Pskoviin. Maanantaiaamuna lähden Suomeen. Minulla on sellainen olo, niin kuin lopussa ehkä kliseisesti kuuluu ollakin. Väsynyt, mutta onnellinen.

Lumihiutale

Kerroin hänelle, että minäkin olen tehnyt tuollaisia.

Rajalla

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin bussinkuljettajan kuulutuksen. Saavumme Suomen raja-asemalle. Räpyttelin silmiäni ja yritin saada piilolinssini asettumaan paikoilleen. Olisi kurjaa seistä tullivirkailijan edessä, jos ei näkisi mitään.

Tuntui jännältä sanoa virkailijalle hei ja kiitos. Nyt tajusin paremmin kuin syyskuun alussa: en käytä tätä kieltä virallisissa yhteyksissä taas muutamaan viikkoon. Kun sanoin kiitos, samalla hyvästelin. Takana oli ihana lomaviikko, enkä oikein tajunnut, minne olin menossa.

Kun muutin pois lapsuudenkodistani 16-vuotiaana, päätin, että voin kutsua kodikseni aina sitä paikkaa, missä nukun pääsääntöisesti yöni. Sen logiikan mukaan olin matkalla kotiin. Silti minulla oli irrallinen olo. Odotin, että pääsisin nukkumaan bussinpenkin sijasta omaan sänkyyni, mutta tuntui, että suunta on väärä.

Tietenkin kävin vielä vessassa Suomen raja-asemalla. Hämmästelin tarraa, jossa venäjäksi kehotettiin olemaan seisomatta wc-istuimen reunoilla. Pesin kädet lämpimällä vedellä. Ja käänsin hanan kylmälle ja join.

Bussi jatkoi kappaleen matkaa. Seuraava raja-asema. Haalimme kaikki tavarat bussista mukaamme ja jonotimme. Kaikki eteni sujuvasti. Tuntui luontevalta sanoa здравствуйте ja спасибо. Matkalaukkuni ei aiheuttanut reaktioita tullimiehissä. Vain japanilainen tyttö joutui levittämään tavaransa metalliselle pöydälle. Minua hellytti, kun viimeisenä pöydälle jäi litistynyt vessapaperirulla.

Muutaman tunnin kuluttua heräsin uudelleen kuljettajan ääneen. Saavuimme Pietariin. Bussi ajoi Nevan rantaa. Valoja valoja valoja. Tunnistin tuttuja paikkoja. Iisakin kirkon torni! Suomen rautatieasema! Hotelli Moskova!

Jäin bussista Baltiiskajan rautatieasemalla. Oli kylmä ja olin unohtanut toisen lapaseni Suomeen, mutta onneksi olivat takin taskut ja kello 05:35, joten minun tarvitsi odottaa metroaseman ovien avautumista vain kymmenen minuuttia. Eikä se ollut yhtään pelottavaa, sillä meitä jonottajia oli paljon.

Metro. Asuntola. Koulu. Kadut. Elämä on taas täällä, mutta ei kauan. Säästäkin voi jo huomata, että syksy on vaihtumassa talveksi. Talvella on joulu, ja jouluksi minä menen kotiin.

Pystypäin

Matkustin eilen lähijunalla, eikä minun tarvinnut matkustaa yksin.

Matkan alussa keskustelimme kevyesti, eli hän kertoi minulle pieniä salaisia yksityiskohtia ihmisistä, jotka me molemmat tunsimme.

Pian keskustelu siirtyi asuinpaikkakuntaani Turkuun. Hän tiesi Turun tuomiokirkon, mutta ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla käänsin kirkon nimen venäjäksi. Yritin etsiä virallista käännöstä, mutta Internet hidasteli. Hän myönsi, että saatoin ehkä olla oikeassa.

Hän puhui paljon, ja koska halusin osoittaa, että ymmärrän, nyökyttelin välillä päätäni. Ehkä välillä pidin päätäni kumarassa, sillä halusin nähdä hänet, joka on ehkä 20 senttimetriä minua lyhyempi. Noin ei koskaan saa tehdä, hän sanoi. Häkellyin. Häkellyin siitäkin, että tajusin vasta toisella kiellolla, mitä hän tarkoitti. Keskityin kovasti, etten antaisi loppumatkan aikana niskani nitkahdella.

Näytin hänelle puhelimeni taustakuvaa, joka sattuu olemaan kuva poikaystävästäni. Hän katsoi tarkkaan. Ruutu himmeni, aktivoin ruudun uudelleen, ja taas uudelleen. Sinun pitää valmistaa miehellesi terveellistä ruokaa sitten, kun olette naimisissa, hän sanoi.

Kun juna saapui rautatieasemalle, sujautin puhelimen takkini taskuun. Tuollaisia ei koskaan saa olla, hän sanoi. Miksi? kysyin. Ei vaan saa olla, hän sanoi, ja vaihdoin kuuliaisesti puhelimeni takintaskusta reppuuni. Kieltämättä vetoketjuttomat taskut ovat taskuvarasystävällisiä, mutta toistaiseksi kukaan ei ole napannut puhelintani.

Kun astuimme junasta, hän hypisteli takkini materiaalia. Tarjosin hänelle apua, koska vaunusta laiturille oli kunnon pudotus. Hän ei tarvinnut.

Asemarakennuksen vieressä hän käski minun pysähtyä ja avata reppuni. Hän tiputteli reppuuni kasan omenoita, ja sanoi, että minun pitää syödä ne kaikki itse. Lupasin.

Metron liukuportaissa hän kysyi, huolehtiiko poikaystäväni minusta hyvin. Vakuutin, että huolehtii, mutta ei kuitenkaan liikaa. Että minulle on tärkeää, että saan olla vapaa ja tehdä asioita myös itse. Hän nauroi hilpeästi.

Laiturilla hän esitti niin henkilökohtaisen kysymyksen, että en sitä tähän kirjoita. Hänelle sen sijaan vastasin rehellisesti. Keskustelimme, kunnes tunnelista alkoi tuulla. Minusta tuntui ihanalta. Hän tiesi, mikä minua mietitytti. Hän ymmärsi ja rohkaisi.

Metrossa hän puhui korvaani, sillä eihän siellä muuten mitään kuule. Minun täytyi vaihtaa jo seuraavalla asemalla. Hyvästelimme. Kaikkea hyvää!

Ovella käännyin hymyilemään hänelle, ja hän vilkutti minulle.

Astukoot lätäköihin

Syyskuun alussa, kun pakkasin rinkkaan ja matkalaukkuun ja vielä yhteen laukkuun ja reppuun kaiken sen, mitä kuvittelin neljän kuukauden aikana tarvitsevani, muistin, että tulee syksy ja sen sateet. Siksi otin mukaan kumisaappaat, vaikka ne painoivat ja veivät tilaa siinä yhdessä laukussa.

Aluksi minua harmitti, kun oli vain kauniita päiviä. Ensimmäisen kuukauden aikana käytin saappaitani vain kerran, ja silloinkin sen vuoksi, että olin aamulla harmaalla tuulella ja toivoin sadetta. Mutta nyt on alkanut sataa. Rehellistä kaatosadetta, kylmää tihkua, räntäpyryä. Joskus sade on ennakoitavissa, joskus sade yllättää juuri silloin, kun on iloisella mielellä lähdössä suurelle ulkokirpputorille. Joskus sade jatkuu koko päivän, ja kun on koko päivän kuunnellut ropinaa avonaisesta ikkunasta (lämmitys toimii erinomaisen hyvin), tekee mieli kumpparikävelylle.

Tänään tajusin, etten ole koskaan kävellyt kotikatuani Kazanskajaa päästä päähän. Sen tiedän, että kadun toinen pää on Nevskillä, mutta suurin osa kadusta on ollut minulle tuntematonta vyöhykettä. Usein Gorohovajan risteyksessä käännyn vasemmalle, koska siellä on kanaali Gribajedeva, tai oikealle, koska siellä on joki Moika. Nyt jatkoin suoraan eteenpäin. Oli pimeää ja kivisiä asuinkerrostaloja ja nuoria tupakalla jonkin baarin edustalla. Näin myös pari kivaa kahvilaa, jonne voisin mennä käymään joskus, kun minulla on rahaa takin taskussa.

En ole vieläkään kävellyt Kazanskajaa kokonaisuudessaan, sillä vaikka loppu jo häämötti, eteen tuli niin hauskan näköinen pieni poikkikatu, että käännyin vasemmalle. Se oli niin pieni, että päättyi pian, ja taas minun oli käännyttävä. Huomasin olevani keskellä suurehkoa tietyömaata. Ei väliä sillä, että on sunnuntai-ilta ja venäläisten syysloma ja lähestyy se juhlapäivä, joka on niin uusi, ettei kukaan oikein tiedä, miksi sitä juhlitaan. Kaivureita oli kolme, tietä auki laajasti ja keskellä hiekkaa ja mursketta seisoskeli joukko työmiehiä. Satoi, kaivureissa olivat valot päällä, ja miehet nojailivat lapioihin.

Perjantaina keskustelimme koulussa Venäjän taloustilanteesta. Puheeksi tuli myös venäläinen työkulttuuri. Ihmettelimme, miksi venäläisillä työntekijöillä on aina tauko. Lähes aina kun kävelen asuntolan käytävää huoneeseeni, siivooja istuu käytävällä ja puhuu puhelimeen. Viisumitoimistomme on päivällä kaksi tuntia kiinni, koska työntekijöillä on lounas. Kun jossakin talossa on remontti, sen tietää siitä, että ovensuussa parveilee miehiä tupakalla.

Opettajamme sanoi, että hän on aina töissä silloin kun näemme hänet. Mutta jos hän olisi toimistotyöntekijä, hänen työpäiväänsä kuuluisivat töiden lisäksi myös kahvitauot, keskustelut työkavereiden kanssa sekä sosiaalinen media. Täällä ei tarvitse esittää, että tehtäisiin sataprosenttisesti töitä. Samanaikaisesti voi olla töissä ja katsoa televisiota. Täytyy olla kivaa.

Jos yksi lapioi hiekkaa ja viisi katsoo vierestä, pitäisikö ne viisi irtisanoa? Löytyisikö heille muuta työtä? Onko seisoskelu turhaa, jos työntekijä saa siitä palkkansa?

Välillä minua turhauttaa, että Venäjällä ei ole puhelinlaskuja, vaan liittymä käydään maksamassa kuukausittain myymälässä. Välillä ihmetyttää, että vaikka minulla on bussikortti ja useimmissa busseissa vielä leimauslaitteetkin, silti minun pitää välillä leimata lippu uudestaan niin, että bussin rahastaja sen näkee. Säälin mummoa, joka seisoo Ligovski prospektilla ja pitää kädessään kaiutinta, josta särisee sekavaa mainostulvaa.  Mutta on mukava, kun pankin eteisessä on kolme iloista virkailijaa, jotka kysyvät heti, miten voivat auttaa. Ja kirjaston naulakkonaisilla on neuvoja siitä, mitä kirjastoa kannattaa seuraavaksi kokeilla.

Aina asiakaspalvelu ei hymyilytä. Joskus en jaksaisi ihmiskontakteja, joskus virkailija on vihainen. Mutta silti. Täällä ei ole automaatteja, koska täällä on ihmisiä. On viisi miljoonaa ihmistä, joista suurin osa tekee töitä, tai ainakin on töissä.

 

Elämän runous

Minä rakastan sinua niin kuin vierasta maata / kallioita ja siltaa / niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta

Tämä Pentti Saarikoksen runon alku on soinut taustamusiikkina minun mielessäni viime päivinä. Se on ollut metron liukuportaissa, liikennevaloissa, supermarketin kassajonossa. Se on ollut eteisessä, kun olen etsinyt avainta taskustani ja lopulta löytänyt sen. Se on ollut minun huoneessani, kun olen yrittänyt opiskella ja ja tehdä kaikkea hyödyllistä.

Saarikoksen runo on ehkä ainoa runo, jonka voi nimetä "rakkausrunoksi" ja josta todella pidän. Pidän siitä siksi, että se tuntuu niin henkilökohtaiselta. Siinä on lueteltu asioita, jotka kaikki ovat minulle tärkeitä. Pidän ristiriidasta: toista ihmistä voi rakastaa kuin yksinäisyyttä. Ristiriitaisuuden takia runo tuntuu kokonaiselta. Mutta välillä usko tulkintaani runosta on koetuksella.

Luimme kirjallisuuden tunnilla lentäviä lauseita, jotka ovat lähteneet elämään venäläisen kirjailijan Aleksandr Gribojedovin näytelmästä Горе от ума. Ah! Miksi ihmeessä matkustaa niin kauas, jos kerran rakastaa? Opettaja kysyi, olenko samaa mieltä. Sanoin, että en, koska olen nyt täällä.

Ei tämä ole kaukana, mutta tämä on vieras maa. Ja silloin, kun istun yksin metrossa matkalla Allegro-asemalta kotiin, en rakasta tätä maata. Menee monta päivää, kun vähitellen ihastun uudestaan Pietariin.

Tänään on vasta toinen päivä, ja siksi olin koulussa huonolla tuulella. Kielioppitunnilla melkein itkin, fonetiikkatunnilla osasin taas nauraa. Ehkä siksi, että niiden oppituntien välissä oli lounas, ja ehdimme ihmetellä venäläisten fanaattisuutta.

Tiedoksenne: Lermontov on suuri venäläinen runoilija. Tänä syksynä on kulunut kaksisataa vuotta siitä, kun Lermontov syntyi. Torstaina tiedekunnassamme järjestetään juhla tämän kunniaksi. Juhlassa on esitelmä, runoja, musiikkia, tanssia ja näytelmä. Minä lausun yhden säkeistön yhdestä runosta. Runoja on harjoiteltu kirjallisuuden tunneilla jo monta viikkoa. On ollut kahdet suuret yhteisharjoitukset. Eilen kielioppitunnilla opettaja saapui kiukkuisena luokkaan. Hän oli saanut tietää, että lausumme runoja. Hän oli huolissaan. Saimme lausua myös hänelle, ja se oli painajainen. Väärät painotukset, väärä aksentti, väärä rytmi. Sain kuulla, että tein kaikki suomalaiselle tyypilliset virheet. Mutta olkoon, kunhan edes luen hitaasti. Niin minä aion tehdä. Ja onneksi esitykseemme kuuluvat maskit, jotka aivan itse askartelimme maanantaina, joten kukaan ei edes tunnista minua.

Ikävä

Äsken vihasin venäläisiä kirjastoja. Mutta kotimatka ja piparminttutee rauhoittivat, ja nyt kirjoitan vain, etten pidä Herzen-yliopiston kirjastosta enkä myöskään Venäjän Kansalliskirjastosta.

Sain hankittua yliopiston kirjastoon kortin pari viikkoa sitten, ja kun kävelin ulos kirjastosta, minulla oli tunne, etten palaa sinne koskaan takaisin. Taskussani oli paperinen vihko, jossa oli kuvani, ja johon minun olisi luultavasti pitänyt pyytää kuittauksia joiltakin virkailijoilta, mutta olin vain tyynesti kävellyt vahtimestarien ohi.

Kansalliseen kirjastoon yritin hankkia kortin jo viikko sitten, mutta se ei onnistunut ilman passia. Nyt viisumini pidennys on kuitenkin valmis, ja olen vapaa kulkemaan minne haluan. Päätin sitten lähteä lauantain kunniaksi kirjastoon. Minulla on todellinen syy, sillä minun todella pitäisi opiskella. Minun pitäisi kirjoittaa. Minä tarvitsisin lähdeteoksia. Tarvitsisin kirjastoa.

Ensin jätin talvitakkini gaarderoobiin. Sitten istuin alas ja täytin lomakkeen. Sitten menin pieneen huoneeseen kuulusteltavaksi. Passini oli kelvollinen, ja läpäisin haastattelun. Minut kuvattiin. Sain kortin. Lähdin reippaasti kohti kulkuportteja. Piippasi. Sain komennuksen viedä reppuni gaarderoobiin. Miten voisin työskennellä, jos en saisi ottaa mitään mukaani? No, ajattelin, että käyn sitten vain katselemassa. Vein reppuni, pääsin portista sisään ja sain jonkin lomakkeen, johon kirjoitin nimeni ja kirjastokorttini numeron. Se piti ottaa mukaan kirjastoon.

Lähdin tutkimusretkelle. Vessassa ei saanut tupakoida, buffetista sai Danonen jukurtteja ja toisen kerroksen aulaan oli pystytetty italialaisten valokuvien näyttely. Kurkistin lukusaliin. Se oli kaunis ja pelottava. Peräännyin alakertaan. Lehtilukusali vaikutti turvallisemmalta. Ajattelin, että voisin mennä hetkeksi lueskelemaan, etteivät vahtimestarit ihmettelisi, miksi olin kirjastossa vain hetken. Astuin sisään. Olin katsellut ehkä kymmenen sekuntia, kun virkailija kysyi, mitä hain. Totesin, että haluan vain katsella, ja kysyin, saako lehtiin tutustua vapaasti. Virkailija antoi luvan. Silmäilin jotain kirjallisuusaiheista julkaisua, kun kuulin tutun komennon. Nuori nainen, tulkaa tänne! Menin. Anteeksi mitä? Virkailija kysyi, etsinkö jotain tiettyä lehteä. Kerroin, että olen vain tutustumassa kirjastoon. Se oli virkailijasta outoa. Minua alkoi kyllästyttää. Kuljin muodon vuoksi vielä pari hyllyväliä, ja poistuin sitten. Yritin jättää sen jonkin lomakkeen tiskille, mutta kuulin, että siitä puuttuu leima. Kävelin toiseen kerrokseen ja löysin näyttelysalin tiskin takaa naisen, joka leimasi paperini. Palautin paperini ja poistuin kulkuportista.

Perjantaina lingvokulturologian tunnilla opettajani kysyi minulta, mitä demokratia mielestäni on. Puoliunessa vastasin, että se on sitä, että saa itse valita presidentin ja kansanedustajat. Oikeasti demokratiaa on kirjasto keskellä kaupunkia. Kirjasto, jonne pääsee ilman passia ja turvatarkastusta. Kirjasto, jossa on paljon lehtiä ja kirjoja, joihin kaikkiin saa koskea. Joita saa kerätä syliinsä pinon ja etsiä vapaan nojatuolin ikkunan vierestä ja rojahtaa lukemaan. Kirjasto, jonka sohvilla voi nukkua päiväunia, jos ei ole sillä hetkellä muuta paikkaa, missä nukkua. Kirjasto, jossa voit tavata kavereita ja pelata pelejä. Kirjasto, jossa on tietokoneita, niin että kaikki voivat käyttää nettiä ja tulostaa junalippuja. Kirjasto, jossa kukaan ei tilastoi, missä kaikissa huoneissa käyt vierailusi aikana. Kirjasto, jossa on rauhaa työskennellä ja opiskella, mutta jossa sinua ei häädetä, jos sanot kaverille muutaman sanan.

Päätä särkee. Se on varmasti vieroitusoire, joka johtuu siitä, että en puoleentoista kuukauteen ole saanut käyttää kirjastoa, jota rakastan.

Ilmaista!

Opiskeluryhmässämme on väliä, mistä maasta on kotoisin. Ensin opettajat kysyvät nimeä, sitten kotimaata. Jollakin opettajalla oli hauskaa, kun hän arvuutteli kotimaatani ryhmämme uusilla opiskelijoilla. Kolumbialainen arvasi heti, että olen Suomesta. Bosnialainen tyttö katsoi pitkään ja kysyi sitten, ovatko hiukseni luonnolliset. Minä olen pitkä, blondi, käytän kumisaappaita enkä oikein vieläkään osaa lausua niitä kaikkia ässiä, koska niitä ei suomen kielessä ole, kuten kaikki opettajat muistavat. Olen suomalainen.

Kun olemme oppitunneilla keskustelleet kotimaidemme keskustelukulttuureista, olen vakuuttanut, ettei Suomessa ole tavallista puhua rahasta. En tiedä, onko se totta, vai ei. Minulle on täällä tullut sellainen olo, etten jaksa edustaa yksin kotimaatani. En minä tiedä, millainen on tavallinen suomalainen. Vaikka meitä on vain saman verran kuin Pietarin asukkaita, emme ole kaikki samanlaisia.

Koska en ole vain suomalainen vaan minä, aion puhua rahasta. Tai pikemminkin jakaa teille iloni siitä, että saan asua ilmaiseksi Pietarin historiallisessa keskustassa. Kyllä, tämä on asuntola, mutta mitä pidemmällä syksy on, sitä paremmin viihdyn huoneessani. Ja vaikka syksy on jo pitkällä, Nevski Prospektille on edelleen vain kolmen minuutin kävelymatka. Bussipysäkki on lähellä, metro on lähellä. Mikään ei ole liian kaukana.

Ilmaiseksi olen saanut myös huonekaverin, jonka kanssa voin joskus juoda teetä ja keskustella venäjäksi. Joskus hän saattaa koputtaa ovea puoli kahdelta yöllä. Silloin minun täytyy nousta avaamaan, jotta kämppikseni voisi vaihtaa farkkunsa mekkoon ja pääsisi näin klubille ja tanssimaan. Mutta lähes aina olen täällä aivan omassa rauhassani, eikä minun ole tarvinnut maksaa siitä mitään ekstraa.

Vaikka en ole lahjonut siivoojiakaan, he jostain syystä ovat aina vain myötämielisempiä minua kohtaan. Jo kaksi kertaa huoneeni lattia on mopattu, ja kun tänään tulin koulusta, sängyssä olivat puhtaat lakanat. Minun ei tarvitse tällä viikolla juosta itse pyykkitoimistoon hakemaan uusia lakanoita ja pyyhkeitä! Myös respan henkilökunta on alkanut yllättävän ystävälliseksi. He hymyilevät, ja useimmiten saan avaimeni ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan tai ojentaa kulkukorttiani, sillä he muistavat minut. Minulla on karkeasti yleistävä teoria, jonka mukaan venäläiset eivät pidä siitä, että heitä pelätään. He saattavat räyhätä ja olla jäätäviä, mutta jos sinä olet tyyni ja hymyilevä tai vähintäänkin tyyni ja asiallinen, he saattavat rauhoittua. Ehkä yksin on tylsä riidellä.

Jos olisin maksanut 20 000 ruplaa jostain pienestä vuokrahuoneesta punaisen metrolinjan päästä, kukaan ei tulisi aamulla koputtamaan ovelleni eikä kysyisi, lähdenkö samaa matkaa kouluun. Kukaan ei tulisi illalla multivarkka kassiin piilotettuna huoneeseeni kylään ja keittämään papukeittoa. Ei voisi sanoa käytävillä vastaantulijoille moi kaikilla tietämillään kielillä (vaikka ruotsalaisia en kyllä täällä ole nähnyt, mutta joskus vahingossa hei voi olla hej).

Pieniä ihmisiä

Välillä on ollut vähän monimutkaista. Kirjoitin sitten itselleni listan, mitä minun pitää tehdä, jos tuntuu, että elämä on vain pääni sisällä pyöriviä ajatuksia. Eilen vilkaisin listaani ja lähdin retkelle. Menin ensin bussilla Vasilin saarelle ja kävin Venäjän vanhimmassa museossa Kunstkamerassa toteamassa, etten ole kiinnostunut intiaanien esineistöstä ja että en tiedä olenko kiinnostunut epämuodostuneista sikiöistä, koska en pysty edes katsomaan niitä. Kun tulin ulos museosta, seisoin hetken kadulla, katselin ohi ajavia autoja ja totesin, ettei ole kylmä. Lähdin kävelemään kohti lähintä tietämääni hiekkarantaa, joka löytyy saarelta, josta löytyy myös Pietari-Paavalin linnoitus. Reittivalintani oli täydellinen, koska sain kävellä koko ajan Nevan rantaa, ja mitä kauemmin kävelin, sitä enemmän unohdin kaiken ja vain olin.

Ihailin miestä, joka kellui pienellä kumiveneellä keskellä Nevaa ja onki kahdella vavalla.

Katselin, miten lapset leikkivät linnoituksen muurin vieressä. Hiekalla oli paljon aarteita.

Olisin halunnut ottaa oikeasti kuvan naisesta, joka istui hievahtamatta vilttiin kääriytyneenä ja tuijotti vettä. Mutta en uskaltanut kysyä lupaa, joten kuvasin vain selän, ja senkin turvallisen etäisyyden päästä.

 

Niin kuin me kaikki muistamme

Tämä opiskeluviikko alkoi onnekseni mukavasti, kun lähdimme kirjallisuuden tunnilla Pushkin-retkelle. Olemme käsitelleen oppitunneilla jo hetken aikaa tätä venäläistä suurta runoilijaa. Nyt opettaja halusi näyttää meille Pushkinin patsaan Taiteiden aukiolla. Sieltä jatkoimme kävelyämme kirkolle, jossa on vietetty Pushkinin siunaustilaisuutta (en ole varma, millä sanalla ortodoksien hautajaisia kutsutaan). Kirkkoa restauroidaan, joten oli työlästä löytää sisäänkäynti kaikkien suojaverkkojen välistä. Sisäänkäynti kuitenkin oli, ja opettajamme johdatti meidät käytävää pitkin portaikkoon, joka vei kirkkosalin sisäänkäynnin luo. Portaikossa oli maalauksia, jotka esittivät Pushkinia kuolinvuoteellaan sekä Pushkinin siunaustilaisuutta. Opettajamme kertoi meille maalauksista, ja kysyi kirkon vahtimestarilta, voiko kirkkosaiin mennä sisälle. Pian salista tulivat ulos mies ja lapsi sekä heidän perässään toinen vahtimestaritäti. Toinen vahtimestaritäti pahastui, koska meillä oli hansikkaat kädessä. Vielä enemmän hän pahastui kun kuuli, että olimme kulttuurikävelyllä. Kirkossa ei ole kyse kulttuurista, vaan Pushkinin elämästä kristittynä. Joten meillä ei ollut asiaa kirkkoon. Lähdimme pois, ja opettajamme kutsui vahtimestaritätiä kirkolliseksi fanaatikoksi. Hän mietti, oliko todella niin, ettei Pushkin ollut vahtimestaritädin mielestä kulturelli henkilö.

Jatkoimme matkaamme Moikan rantakadulla sijaitsevaan Pushkinin kotimuseoon. Sinne pääsimme sisään. Saimme kenkiemme suojaksi siniset muovipussien tapaiset ja lähdimme kipittämään oppaan perässä. Museossa ei saanut kulkea omaa tahtia, vaan täytyi seurata ryhmää. Opas puhui niin nopeasti, että sain selvää vain perusasioista. Välillä hän totesi "Niin kuin me kaikki muistamme", ja fraasia seurannut äänensävyn ja puheen rytmin lievä muutos kertoivat minulle, että nyt oppaamme lausui Pushkinin runoutta.

Kaikki tapaamani venäläiset vakuuttavat lukevansa paljon ja keskustelevansa mielellään kirjallisuudesta. Kaikki ovat opetelleet koulussa ulkoa klassikkorunoja. Metrossa joka toisella on sellainen uusi hieno lukulaite. Kun kirjakauppaan menee perjantai-iltana kymmeneltä, on se täynnä ihmisiä. Siinä vaiheessa minua vähän hävettää myöntää, että olen suomalainen kirjallisuudenopiskelija, joka lukee ehkä kymmenen romaania vuodessa. Mutta. Olen minäkin sentään kerran istunut tänä syksynä Taiteiden aukiolla lukemassa!

Uusia kokemuksia

En ole ennen istunut venäläisessä kahvilassa kuuntelemassa, miten valkotukkainen nainen soittaa kitaraa ja ystävät hänen ympärillään laulavat venäläisiä kansanlauluja ja lopulta Krokotiili Genan syntymäpäivälaulua, koska me emme juuri muita venäläisiä lauluja tienneet.

En ole ennen omistanut laajamittaista kuvallisten korttien kokoelmaa. Kokoelmani tuli täydelliseksi, kun hankin eilen joukkoliikennekortin. Nyt pääsen matkustamaan bussilla ja metrolla ilman ikuista kolikkojen etsintää ja lippujen ostamista. Sen kunniaksi tulin tänään metrolla koulusta kotiin, vaikka on kävelysää: aurinkoista ja lämpimän tuntuista, lähes kymmenen astetta plussan puolella. Oikeasti yhden pysäkinvälin matkustaminen metrolla on aika turhanaikaista, liukuportaissa ja käytävillä saa viettää niin kauan aikaa, mutta pidän metron tuoksusta, jonka huomaa heti, kun astuu sisään asemalle ja kulkuporttien luo. Ja se on kivaa, miten ihmiset odottavat metroa ja jonottavat suorissa riveissä metrolaiturilla, ovien molemmin puolin.

En ole ennen kuullut venäläisen puhuvan Tsetsenian sodasta. Oikeastaan en ole juuri koskaan kuullut kenenkään puhuvan siitä. Ehkä olen liian nuori. Siksi alan vähitellen kiinnostua kurssista, jolla käsitellään Venäjän nykyistä poliittista ja taloudellista tilannetta, ja jotta voitaisiin ymmärtää syitä ja seurauksia, myös Neuvostoliiton hajoamista ja vuosia sen jälkeen. Opettaja tuo vahvasti esille oman tulkintansa historian kulusta ja nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Hän myös korostaa sitä, että eurooppalaisten tapa nähdä asiat on välillä hyvin kaukana venäläisten tavasta. Siksi minusta aluksi tuntui, etten halua viettää viikostani kolmea tuntia kuuntelemassa, miten Putinia kehutaan ja Euroopan unionia kritisoidaan. Nyt ajattelen, että kun minulla on tilaisuus kuunnella, niin minä kuuntelen. Kaikki on yllättävän loogista niin, kuin opettaja sen selittää. Ei välttämättä hyvää eikä huonoa, vaan erilaista. Tämä on Venäjä. Ja totuus on, että olen tiennyt hävettävän vähän venäläisestä yhteiskunnasta. Tämän päivän oppituntien jälkeen osaan selittää esimerkiksi sen, miksi Venäjän presidentillä on niin suuret valtaoikeudet, miten Tsetsenian sotaan ajauduttiin ja miksi Jeltsin valittiin presidentiksi toiselle kaudelle. Ainakin opettajani näkemyksen.

Huomenaamulla menen rautatieasemalle Allegroa vastaan.  Sitäkään en ole ennen tehnyt. Kun on jo kuukauden odottanut, ei jaksaisi enää edes yhtä iltaa ja yötä. Tule huominen nopeasti!

Eilen ja tänään

Kun eilen tulin koulusta kotiin, kylpyhuoneeni lattialla oli työmies, joka laittoi kaakeleiden saumoihin jotain valkoisen kitin tapaista. Remontti edistyy! Sain myös uuden suihkuverhon. Myöhemmin, kun mies oli lähtenyt ja minä olin syönyt välipalani, päätin mennä kuvaamaan uuden suihkuverhoni. Olin eteisessä, kun oveen koputettiin (siis siihen oveen, joka vie solustamme käytävälle). Avasin oven, ja eteiseeni ja siitä suoraan kylppäriini alkoi virrata virkailijanaisia ja pari siivoojaakin. Ajattelin, että ei sitten kuvata suihkuverhoa nyt, ja vetäydyin huoneeseeni, koska ilmeisesti naisilla ei ollut asiaa minulle. Jätin kuitenkin oven auki siltä varalta, että olin ymmärtänyt väärin. Naiset keskustelivat kiihkeästi. Jossain vaiheessa huoneeni ovi vedettiin kiinni, ja riita kehkeytyi suoraksi huudoksi. Mietin, eikö jotakin miellyttänyt se, että joku oli valinnut kylppäriini delfiinikuvioisen suihkuverhon. Mutta ilmeisesti kyse ei ollut verhosta, sillä jonkin ajan kuluttua joku haki paikalle työmiehen. Lisää huutoa. Minä yritin keskittyä tekemään kielioppiläksyjäni kirjasta, joka on painettu vuonna 1980, jossa matkustetaan Leningradista Moskovaan ja kolhoosilaiset ajavat autoilla. Kaiken lisäksi oppikirja on unkariksi, mutta kyllä tehtäviä voi silti tehdä.

Tänään koulussa kielioppitunnin lopuksi opettaja jakoi minulle ja kahdelle bosnialaiselle kanssaopiskelijalleni monisteet, joissa oli kolme laulua kuuluisasta venäläisestä elokuvasta, joka täällä katsotaan joka vuosi uutena vuotena. Ensin luimme yhden laulun sanoja yhdessä. Sitten opettaja alkoi laulaa, ja kun hän oli yhden säkeistön laulanut malliksi, saimme luvan laulaa mukana. Tuli sellainen olo, että vain Venäjällä. Mutta minulla oli yllättävän kivaa.

Kun tulin koulusta kotiin, kylpyhuoneessa oli taas työmies. Ja äsken kävin taas avaamassa oven, mutta tällä kertaa naisia oli vain yksi. Hän totesi saman asian kuin minäkin: kylpyhuone on valtavan likainen. Nyt hän puhuu puhelimeen käytävässä, ja jännitän ratkaisua. Saanko taas avaimen varakylppäriin vai siivoojan kylään? En stressaa, sillä tiedän, että jos mitään ei tapahdukaan, voin laittaa tohvelit jalkaan ja kävellä kellarikerrokseen, jossa on pyykinpesukoneiden lisäksi yleiset vessat ja suihkut.

Minä pidän elämästäni täällä.

Lista

Ennen lähtöäni yritin orientoitua tulevaan. Ajattelin, että käytännön asiat saattavat tuottaa ongelmia, mutta koska ennakoin asian, osaan sitten suhtautua asiaan tarvittavalla tyyneydellä. Nyt olen ollut täällä kaksi ja puoli viikkoa, ja ongelmia on vähän ollut. Ongelma ei ole se, etteikö täällä neuvottaisi kysyjää ja kysymättäkin. Ongelma on se, että ihmiset neuvovat eri tavalla. Ja se, että kun tekee toisen neuvomalla tavalla ja toisen mielestä väärin, se toinen voi suuttua. Sen verran mitä olen suomalaisia nettisivuja seurannut, Suomessa on jonkin verran keskusteltu hyvästä ja huonosta asiakaspalvelusta. Kun tiistaina kävin kansainvälisten asioiden toimistossa, kuuntelin oven takana, miten virkailija huusi kiinalaiselle tytölle. Minulle virkailija oli asiallinen, mutta kun kävelin toimistosta ulos ja näin edellisen tytön käytävällä itkemässä, olisi tehnyt mieli pysähtyä lohduttamaan, mutta en sitten kuitenkaan osannut. On minullakin ollut itku kurkussa muutaman kerran. En ole tottunut siihen, että asioidessani toimistoissa minulle ollaan tylyjä. Mutta ehkä virkailijoillakin on vain huonot päivänsä, ja ehkä he eivät ymmärrä, etteivät vaihto-opiskelijat välttämättä ymmärrä kaikkea. Täällä ei nimittäin selitetä kokonaisuudessaan, miten asiat hoituvat. Kun muistaa hakea yhden paperin, ei välttämättä ymmärrä, että samalla olisi tarvinnut saada kaksi muutakin.

Olemme muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa puhuneet, miten kätevää olisi, jos meille olisi ensimmäisenä päivänä annettu lista. Tee nämä asiat, tässä järjestyksessä. Mutta ei annettu. Jos lista olisi olemassa, se saattaisi olla tämän näköinen.

Ensimmäisenä päivänä kirjaudu asuntolaan. Anna passikuvan tapainen valokuva asuntolan kulkukorttia varten. Ilmoittaudu kansainvälisten asioiden toimistossa. Käy viisumiosastolla pyytämässä rekisteröintiä. Hanki venäläinen puhelinliittymä. Etsi lähiseudulta ruokakauppa, jotta selviät.

Mene kouluun. Tee kielitesti. Ala opiskella. Jos asiat eivät suju, käy kansliassa niin monta kertaa, ettei sinun enää käsketä odottaa. Osta tarvittavat oppikirjat.

Opettele kulkemaan bussilla ja metrolla. Hanki kaupungin kartta. Käy kävelyillä ja nauti siitä, että olet Pietarissa. Etsi kivoja ja halpoja ravintoloita, joissa voit syödä. Hanki Internet-liittymä, kun kyllästyt surkeaan langattomaan verkkoon.

Vieraile taas kansainvälisten asioiden toimistossa. Hanki opiskelijakortti (jälleen yksi valokuva). Etsi marketti ja osta tohvelit, astioita ja pyykinpesuainetta.

Kun olet ollut asuntolassa kymmenen päivää, kerää liinavaatteet ja pyyhkeet ja mene pyykkitoimistoon niiden kanssa. Saat puhtaat tilalle.

Kun passin rekisteröinti on valmis, hae siitä todisteeksi lappunen. Mene pankkiin ja hanki venäläinen pankkikortti ja hae siitä todisteeksi lappunen. Maksa viisumia varten pankissa tuhat ruplaa ja pyydä siitä todisteeksi lappunen. Mene kansainvälisten asioiden toimistoon, niin saat lisää lappusia, ja sitten voit mennä kaikkien niiden lappusten kanssa viisumiosastolle ja hakea viisumin pidennystä. Tässä vaiheessa tarvitset kaksi kuvaa lisää, ne liitetään samaan pinoon.

Käy taas kansainvälisten asioiden toimistossa ja pyydä, että sinä saisit kulkukortin yliopiston alueelle. Sinulle kirjoitetaan lappunen ja sinulle neuvotaan, mihin toimistoon sinun tulee lappusen kanssa mennä.

Tässä vaiheessa minä nyt olen. Sen tiedän, että seuraavan viikon ohjelmaan kuuluu kulkulupakortin lisäksi kirjastokortin ja joukkoliikennekortin hankkiminen. Minulla on enää kaksi kuvaa jäljellä. Täytyy toivoa parasta.

Seuraavaksi teen läksyjä

Minun pitäisi tehdä kotitehtäviä. En ole oikein asennoitunut vielä siihen, että opiskelen täällä. Kaiken lisäksi opiskelu on paljon koulumaisempaa, mihin olen viime vuosina yliopistolla tottunut. Toisaalta olen nauttinut vaihtelusta: ei tarvitse torkkua luennoilla, vaan me opiskelemme pienissä ryhmissä, pienissä luokkahuoneissa ja niin, että täytyy osallistua paljon.

Opiskelen siis Herzen-yliopiston tiedekunnassa "Venäjä vieraana kielenä". Ensimmäiset kaksi viikkoa sain harvinaisen henkilökohtaista opetusta, kun ryhmässämme oli vain kaksi opiskelijaa. En ole koskaan aiemmin keskittynyt oppitunneilla niin kovasti. Piti kuunnella tarkasti joka sana, sillä muuten tipahdin heti, enkä sitten osannut vastata yhtään mitään kysymykseen, jonka opettaja esitti minulle. Ja kysymyksiä tuli aika usein minulle, joka toinen. Ja vaikka kuinka kuunteli, ei välttämättä silti osannut vastata. Täällä olen hyvin tajunnut kielitaitoni rajallisuuden. Selviän kohtalaisesti arkipäiväisestä keskustelusta, mutta jos täytyykin keskustella venäjäksi postmodernistisesta kirjallisuudesta tai uuden sanaston muodostumisesta, olen aika neuvoton.

Kaikki tämä neuvottomuus ja ärsyyntyminen liian henkilökohtaiseen opetukseen saivat aikaan sen, että menimme luokkakaverini kanssa opettajanhuoneeseen neuvottelemaan, ja meille annettiin lupa vaihtaa ryhmiä. Jättäisimme ryhmän "Puolalaiset", jonka täytteeksi meidät ei-puolalaiset oli aika sattumanvaraisesti heitetty. Olimme kyllä tehneet kielitestit, mutta niiden tarkistus oli lähinnä sitä tasoa, että opettaja kehui meitä, koska osasimme kirjoittaa kyrillisillä kirjaimilla. Minut päätettiin siirtää ryhmään kaksi, ja olin siitä innoissani: saisin lisää kivoja valinnaiskursseja, ja pääsisin eroon tylsistä kursseita, lingvokulturologiasta (tämä paljastui kurssiksi Venäjän poliittisesta järjestelmästä ja muusta nykyiseen Venäjän yhteiskuntaan liittyvästä) ja sanastonmuodostuksesta. Mutta perjantaina, ennen lingvokulturologian tunnin alkua, luokkaan marssi nainen, joka ilmoitti, että ryhmä "Puolalaiset" on nyt ryhmä kahdeksan, ja että myös minä jään siihen. Aluksi olin ärsyyntynyt, mutta nyt luulen, että se voi olla aivan hyväkin. Sain lisää luokkakavereita, mukavilta vaikuttavia unkarilaisia, jotka osaavat venäjää ehkä suurinpiirtein saman verran kuin minäkin. Ja koska aion hyväksilukea opintoni täällä venäjän opintoihini Turun yliopistossa, voi olla hyväkin, että opiskelen fonetiikkaa ja sanaston muodostusta sen sijaan, että tekisimme koulussa kivoja retkiä ympäri Pietaria.

Välillä yliopistolla on turhauttanut se, että tuntuu, ettei kukaan tiedä, mitä opiskellaan ja miksi. Kun Suomessa kurssin aluksi kerrotaan kurssin aikataulu ja tavoitteet, täällä jaetaan 30 vuotta vanha kielioppikirja, käsketään avata sivulta 41 ja aletaan kiireesti tehdä aspektitehtäviä. Opettajat ovat kuitenkin ystävällisiä ja auttavaisia. Jos on kysyttävää, he yrittävät selvittää, ja sanovat sitten, että odottakaa, kyllä kaikki järjestyy.

Luulen, että huomenaamullakin minua jännittää vähän, kun odotan koulubussia Nevski Prospektilla. Opiskelu vieraalla kielellä on yllättävää heittäytymistä. Ja vaatii myös enemmän valmistautumista. Täällä en vain uskalla mennä tunnille niin, etten ole tehnyt kotitehtäviä. Jos en ole tehnyt, en osaa sanoa mitään ja olen tyhmä. Välillä olen tyhmä muutenkin. Toivoni on se, että kun olen jatkuvasti epämukavuusalueella, opin jatkuvasti paljon lisää.

Aurinkoa

Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa koulusta, koska, olenhan täällä vaihto-opiskelijana ja olen kyllä reippaasti käynyt koulussa jo monena päivänä. Mutta tänään oli vapaapäivä, enkä näin illallakaan jaksa ajatella koulua.

Tänään kävin Pietarhovissa niin, että näin kuuluisat suihkulähteet. Siellä oli paljon palatseja ja kultaa ja kaikkea loisteliasta, mutta minulle tärkeintä oli se, että välillä  oli aivan hiljaista. Ja että siellä oli paljon metsää, ja aurinko paistoi puiden lomasta. Ja kun käveli tarpeeksi kauas, näki meren.

Asuntolasta pääsee Pietarhoviin niin (esimerkiksi), että menee metrolla Nevski Prospektin asemalta Avtovon asemalle ja nousee sieltä bussiin numero 210. Voi olla niin, että bussi on täynnä vanhoja ihmisiä, ja koska nuoren ihmisen kuuluu olla kohtelias, nämä vanhat ihmiset vievät kaikki istumapaikat ja nuoret ihmiset nojailevat ikkunaan ja pyyhkivät hikeä otsaltaan, koska syyskuun aurinkokin on lämmin. Ja voi olla niinkin, että joltain pysäkiltä jo ennestään täyteen bussiin nousee luokallinen lapsia muutaman opettajan tai muun aikuisen kanssa. Voi sitä meteliä ja varpaille hyppimistä. Olisittepa nähneet. Mutta minä huomasin, että minulla on melkein ollut ikävä lapsia. Hymyilytti, ei yhtään ärsyttänyt, vaikka matkustamisen mukavuudesta joutuikin tinkimään.

Mitä tänään syötäisiin?

Aamupalaksi puuroa. Välipalaksi banaania. Lounaaksi valkosipulin makuista porkkanaraastetta, rahkapiirakoita ja omenamehua. Välipalaksi jugurttia. Päivälliseksi juustokeittoa ja hapankorppuja. Iltapalaa en ole vielä keksinyt.

Aluksi en meinannut ymmärtää. Ajattelin, että kyllähän sitä nyt joku keittiö on oltava. Jossakin. Jos ei neljännessä kerroksessa, niin vaikka toisessa. Mutta ei. Asuntolamme on tyyppiä "гостиничный" eli "hotellimainen". Siinä on se hyvä puoli, että uudet lakanat saa joka kymmenes päivä. Ja alakerrassa on respa, josta saa aina avaimen ja joskus myös tervehdyksen ja hymyn. Mutta onhan se niin, ettei hotelleissa yleensä ole keittiöitä. On vain jääkaappi jossain huoneen nurkassa. Ja ravintola, tai kahvila, täältäkin löytyy, katutasosta. Kerran olen syönyt siellä blinejä, ja ne olivat hyviä. Lounaaksi voi siis olla myös blinejä.

Kyllä täällä silti pärjää, sillä käytävillä on automaatteja, joista saa sekä kylmää että höryävän kuumaa vettä. Ostin marketista pyöreän muoviastia, jossa on kansi, jossa on pieni läppä ja sen alla höyryaukko. Puuron valmistan niin, että menen hakemaan muovikippooni kuumaa vettä. Tuon sen huoneeseeni, sekoitan veteen valmispuuropakkauksen sisällön ( makuina ruokakomerossa on tällä hetkellä omena, puolukka ja mustikka) ja suljen kannen. Höyryaukko on siitä kätevä, että kun läppä on auki, kansi ei sinkoile kuin joskus ennen Siperian junassa. Puuron lisäksi olen nyt tutustunut pussikeittoon. Nuudeleita en ole vielä ostanut, sillä sen saman Siperian takia tehdyt lupaukset ovat vielä mielessä.

Hyvä puoli keittiöttömyydessä on myös se, että on hyvä syy lähteä ulos syömään. Lähellä asuntolaa onkin pari tosi kivaa kasvisravintolaa, joista toinen on jostain syystä venäjäksi ”философское кафе” ja englanniksi ”vegetarian cafe”. Ja ф on f ja л on l ja с on s ja и on i.

Asuntolan säännöissä on ehdottomasti kielletty sähköisten kuumennuslaitteiden, kuten vedenkeittimien, irtoliesien tai muiden ruoanvalmistusvälineiden, tuominen huoneisiin. Tarinat kuitenkin kertovat, että kaikilla niitä on. Täytyy vain osata piilottaa tarpeeksi hyvin. Voi olla, että kun syksy pimenee, minäkin alan rikkoa lakia ja valmistaa avokadopastaa.

Parempi onni ensi kerralla

Tiistai, toinen päivä Pietarissa. Lähdin uuden tuttavani, toisen vaihto-opiskelijan, kanssa kävelylle. Kuljimme Talvipalatsin ohi Nevan rantaan. Koska aurinko paistoi, päätimme jatkaa matkaa Kesäpuistoon. Portilla huomasimme kyltin, joka kertoi, että puisto on tiistaisin suljettu puutarhatöiden vuoksi. No, syksy on vasta alussa, ajattelimme.

Torstaina aurinko paistoi taas, ja me vietimme aamupäivän istumalla Kesäpuiston penkillä ja katsomalla ihmisiä. Vanhoja naisia, jotka kulkivat arvokkaasti, ei ollut enää korkokenkiä vaan matalakantaisia. Nuoria hääpareja ystävineen ottamassa valokuvia. Tulin siihen tulokseen, että käsitykseni venäläisistä morsiuspuvuista olivat olleet virheellisiä: en nähnytkään mauttomia aivanliikaakaikkeaviritelmiä, vaan kauniita ja yksinkertaisiakin mekkoja.

Kun kävelimme puistosta lounaalle, keskustelimme tohveleista. Olimme ehtineet huomata, että asuntolan huoneissa on kylmä varsinkin aamuisin ja iltaisin. Olimme ehtineet huomata huonekavereidemme tohvelirivit lattialla. Tiesimme venäläisen käsityksen lattioiden likaisuudesta: villasukat laitetaan jalkaan vain silloin, kun lojutaan sängyllä lukemassa. Mitä sitä sitten omiakaan villasukkia uhraamaan. Päätimme lähteä lounaan jälkeen ostoksille.

Ajattelimme aloittaa vaatimattomasti Pietarin suurimmasta ostoskeskukseta, Gostinyi Dvorista, joka sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä asuntolastamme. Kiertelimme ja eksyimme, emmekä löytäneet tohveleita. Luovutimme ja siirryimme Nevski Prospektille. H&M myy yhdenlaisia tohveleita, rumia. Stokmannin valikoima on laaja, hyvin italialainen ja kallis. Emme raskineet. Päätimme luottaa suomalaiseen, googletimme Prisman ja ajelimme metrolla. Löysimme kaupan, mutta ostimme vain pyykinpesuainetta, sillä ainakin se venäläinen Prisma (Ligovsky Prospekt 153) on ruokakauppa, ei tavaratalo. Kun nyt siellä oltiin, kävimme samalla läpi koko kauppakeskuksen. "He lähtivät etsimään tohveleita eivätkä koskaan palanneet", totesi tuttavani. Ennen seuraavaa ostosmatkaa on tehtävä pohjatyötä. Kaikilla venäläisillä on tohvelit, mutta mistä kaikki venäläiset ostavat tohvelinsa?

Halusin viikonlopun kunniaksi pois suuresta kaupungista. Päätin lähteä Pietarhoviin katsomaan keisarillisia suihkulähteitä ja pyysin tuttavani mukaani. Metron, paikallisjunan ja bussin jälkeen olimme puiston porteilla. Oli syksyisen kaunista, puissa jo keltaista, ja kaiken takana aurinko. Kun saavuimme lippukassojen luo, näimme ihmettelevän ihmislauman ja kassojen yli lipuvat sermit. Koska illalla järjestettäisiin juhlat, puisto olisi siitä hetkestä iltaan saakka suljettu. Olin kyllä perehtynyt kohteeseen internetissä ja lukenut mainoksen juhlasta, mutta missään ei kerrottu, että se vaikuttaa puiston aukioloaikoihin. Tuttuani ei enää harmittanut, että unohti ottaa kameransa mukaan. Koska kameran lisäksi unohtuivat eväät, lähdimme etsimään kohtuuhintaista kahvilaa. Muutaman hetken kuluttua tajusimme, että turistikohteissa sellaisesta on turha haaveilla. Miksi myydä halvalla, kun turistien on kuitenkin syötävä. Niin meidänkin oli.

Sen olen oppinut, että samaan aikaan voi nauttia kaikesta uudesta ja tuskailla kaiken hankaluutta. Kun kävelee kaksi kilometriä väärään suuntaan, ei harmita se, että kävelee, vaan se, että kävelee väärin. Se, että olinpas minä tyhmä. Mutta tyhmää on ajatella niinkin, että on olemassa hukkareissuja. Vaikka ei löytäisikään sitä mitä haluaisi, kaupunki on aina vähän tutumpi.

Mistä olen aina unelmoinut

Kun viikko sitten, sunnuntai-iltana, hyvästelin ystävääni, hän sanoi minulle: "Muista, että tästä olet aina unelmoinut!"

Maanantaiaamuna minä istuin junassa, pyyhin kyyneleitä ja matkustin toteuttamaan unelmaani. Perillä asemalla odotti Alexander, jonka kyltissä luki "Herzen University". Menin reippaasti juttelemaan. Alexander nosti reippaasti matkatavarani auton takakonttiin. Minä istuin takapenkille ja kuuntelin, miten kuljettaja rummutti rattia ja luetteli auton vikoja Alexanderille. Alexander kyseli minulta, olenko ennen ollut Venäjällä. Jo neljäs kerta!

Mutta ennen en ole asunut Venäjällä. En Pietarissa, en Kazanskaja ulitsalla. En asuntolassa. Sain kulkukortin ja avaimen, ja Alexander opasti minut neljänteen kerrokseen, huoneeseen numero 463.

Täällä on vähän nuhruista, ja täällä on huonekaveri Svetlana, joka hymyilee paljon ja rakastaa mekkoja. Aluksi tuntui, ettei täällä ole mitään omaa. Oli kauhea kiire saada matkatavarat purettua. Sitten ehdin raottaa verhoja ikkunan edestä ja näin Kazanin kirkon tornin. Tajusin, että ikkunanlaudat ovat niin leveät, että niillä voi istua. Ja siitä olen aina unelmoinut.